Olisihan tietysti ollut "ihan kiva" nähdä Ron Fricken 70-milliselle kuvaama Samsara filmiltä. Digiin oli kuitenkin tyytyminen. Barakan äärimmäisen odotettu jatko-osa tuotti ainakin sen yllätyksen, että se laski itsensä niiden aika harvoin ilmoille tulevien elokuvien joukkoon, jotka kylmäksi jättävän alun yli kompuroituaan petraavat hulppeasti.
Klassisesti kolmeen näytökseen jaettu Samsara tarjoaa ehdottomasti huonoimman antinsa ensimmäiseksi. Tämä ensimmäinen näytös ei yksinkertaisesti toimi; Fricke kuvaa koristeltuja ihmisiä, koristeltuja pyhättöjä ja koristeellista luontoa levollisuuteen pyrkien, mutta tavoittaa vain hitauden. Tuskallisuuteen asti new age musiikki vain korostaa esityksen ympäripyöreyttä, kun kuvakavalkadi jää siloitellulle National Geographic -tasolle. Kaikkea leimaa ummehtunut virheettömyys, mikä aiheuttaa uneliaisuutta.
Toisin kuin Barakassa ja Godfrey Reggion Qatsi-trilogiassa, Samsaran selkärankaa on työläs nähdä. Mutta Fricken siirtyessä toisessa näytöksessä urbaaniin ympäristöön, alkaa kankaalla ainakin aivan eri tohina. Runsaasti tavaramerkkimäistä time lapse -kuvausta käyttäen Fricke kritisoi jäisellä silmällä modernisoituneen ihmiskunnan ylinopeudella kulkevaa oravanpyörää, jossa heikot ja eläimet jäävät täysin osattomiksi. Tehotuotantoa on kuvattu monesti aiemminkin, mutta Fricke ei ainakaan kuvaa sitä yhtään pekkaa pahemmin.
Dialektiikka syntyy ihmisen epäinhimillisen toiminnan ja hänen toimintaansa ohjaamaan tarkoitetun uskonnollisen normiston välille. Ristiriita on ilmeinen. Ei niin yllättäen useat kuvat ja jaksot tunkevat säpsähdyttävästi verkkokalvoille: muslimien kiertäminen pyhän kiven ympärillä, mikä nopeutettuna näyttää sekä maelströmiltä että galaksilta; asetehtaan petollisen arkisilta näyttävät luotikaukalot; japanilaiset robottikasvot, joita ei meinaa erottaa aidosta.
Samsaran johtomotiiveja onkin ihmisen tapa ilmaista itseään visuaalisesti, joko omaa kehoaan koristaen tai arkkitehtuurin kautta. Fricke lienee puhuttelevimmillaan vetäessään yhtäläisyyksiä heimokultturien ja urbaanikulttuurien ihonpeittämisrituaalien välille.
Musiikkia ei silti voi kuin pahoitella.
Suurempaa hyppäystä maailmankatsomuksesta toiseen tuskin olisi voinut toivoakaan, kun Samsaran seuraajaksi päätyi dokumentti John Miliuksesta (s. 1944). Puunhalaajahippeilystä loikattiin suoraan NRA-konservatismiin. Chop Shop Entertainmentin uunituore henkilökuva on sympaattinen, mutta luvalla sanoen kömpelö ja vailla draaman tajua. Zak Knutson ja Joey Figueroa eivät ole tajunneet muotokuvan dramaturgista keskipistettä, vaikka se tuijottaa heitä suoraan silmiin, vaan ovat tylsää kronologisuutta noudattaen sijoittaneet sen loppupuolelle. Tämän vuoksi loppu vajoaa syvälle sentimentaalisuuden suonsilmäkkeeseen, josta se onneksi nostetaan ylös lopputekstien haastattaeluinserttien voimin.
Journalistisesti Milius ei silti ole vailla ansioita. Se kaivautuu yllättävänkin syvälle syihin, jotka tekevät Miliuksesta Miliuksen, ja antaa pohtimisen arvoisia selityksiä etenkin kirjoittajana ylistetylle Hollywoodin vaikuttajahahmolle. Vedenjakajaksi Miliuksen uralla kohotetaan Red Dawn, jonka katsotaan kaupallisesta menestyksestään huolimatta käytännössä tuhonneen Miliuksen uran. Hyvin harva pystyi jakamaan Red Dawnin poliittisen maailmankatsomuksen, vaikka sitä ei olisi ihan tosissaan tehtykään.
Ehkä eniten John Miliuksen nauttimasta arvostuksesta kertoo ystäväpiiri, joka tähän pikkudokkariin on saatu kameroiden eteen: Steven Spielberg (jonka Tappajahaihin Milius kirjoitti silmänräpäyksessä klassisen "USS Indianapolis"-monologin), George Lucas (opiskelukaveri elokuvakoulusta), Harrison Ford, Ed O'Neill, Sydney Pollack (joka arkistohaastattelussa puhuu muutoksista, jotka oli pakko tehdä Miliuksen kirjoittamaa ultraväkivaltaista Jeremiah Johnsonia ohjattaessa), Francis Ford Coppola (jonka kanssa Milius oli Ilmestyskirja. Nytin käsiksestä Oscar-ehdokkaana - tappio tuli Kramer vs. Kramerille) ja tietysti Arnold Schwarzenegger, jota Milius ohjasi Conanissa kohti megatähteyttä jokaisen silmänräpäyksenkin sanellen. Vieraat vasta tekevät Miliuksesta elokuvan, sillä heidän kauttaan päästään kiinnostavasti sisälle siihen kulttuuriin, joka 70-luvulla mullisti hollywoodilaisen viihde-elokuvan.
Milius ei myöskään piirrä kohteestaan yksiulotteista kuvaa. Vallitsevaan käsitykseen Miliuksesta machoilevana überkonservatiivina hakataan paljon säröjä eikä missään vaiheessa jää epäselväksi, etteikö John Milius olisi erittäin älykäs ja lukenut originelli. Hänen uransa todellinen arvo jää jokaisen itsensä arvioitavaksi. Tällä hetkellä John Milius valmistelee elokuvaa Tsingis Khanista.
Asghar Farhadin Le passé (Menneisyys) tulee Suomeenkin, jolloin sen ensi-illan aikoihin siihen täytyy palata syvemmin. Se on nimittäin sen ansainnut: Menneisyys lukeutuu itsestään selvästi vuoden tärkeimpiin ensi-iltoihin. Pettävän epädraamattisena avioeromuodollisuuksien kuvauksena alkava, jopa lattean puolella käyvä Menneisyys paljastuukin melkein trilleriksi, jonka keskipisteenä on kuvan ulkopuolella jatkuvasti olohuoneen näkymättömänä elefanttina vaikuttavan naisen koomaan johtaneet syyt. Tarina on niin monipolvinen ja henkilöhahmot niin satuttavan uskottavia, että tätä luulisi helposti kirjasovitukseksi. Näyttelijät ovat pelkkää puhtautta. Yhdessäkään kuluvan vuoden elokuvassa ei toistaiseksi ole välittänyt yhtä paljon valkokankaan ihmisistä. Ainoaksi kysymysmerkiksi jää, miten kukaan tämän äärimmäisen toden elokuvan nähtyään uskaltaa enää heittäytyä suhteeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti