RAA! Katalaani-Lumikki ja 7 härkätaistelijaa

Eipä festivaali voi juuri huonommin alkaa: ulos ensimmäisestä leffasta reilun puolen tunnin jälkeen. Syitä kaksi. 1) Digi-projektio Kinopalatsin 6-salissa oli järkyttävän huono. En lähde pitemmälle veikkailemaan, miksi. Oli vain kuin kotivideota katsellessa. 2) Jossain takanani joku pilaantuneesta siittiöstä siinnyt yritti tosissaan rapistelun maailmanennätystä. Menen valalle, että tällä kansalaisella oli muovikassi, jonka pohjalta hän hellittämättä tonki jotain, mikä toivottavasti edesauttaa hänen pikaista poismenoaan. Käsittämättömintä oli, että hiljaisen ja taustamusiikittoman elokuvan pyöriessä heijastuessa kukaan lähellä istuvista ei reagoinut eleelläkään.


Mainittu elokuva oli muuten - ja tämähän on aivan sivuseikka - Bruno Dumontin Camille Claudel 1915. Dumont muistetaan noin 15 vuoden takaa Inhimillisyydestä, lähes täydellisestä elokuvasta. 7 vuotta vanha, tyly sotaelokuva Flandres oli sekin kiinnostavaa minimalismia, jos ei läheskään Inhimillisyyden veroinen. Uusin jäi siis allekirjoittaneelta kesken, mihin rehellisyyden nimissä johti kolmaskin syy: Camille Claudel 1915 ei ehkä ole kovin hyvä elokuva. Ainakin se vaikutti suorastaan luotaantyöntävän, itsetarkoituksellisen ahdistuneelta ja kireältä, ilmattomalta. Paremmissa olosuhteissa sen olisi silti katsonut loppuun jo Juliette Binochen vuoksi, joka muistutti heti ensimmäisessä kohtauksessaan olevansa paitsi ranskalaisen tyylikkyyden ruumiillistuma, La Binoche, myös aina tinkimätön, itsensä - kirjaimellisesti! - likoon pistävä taiteilija.

Kinopalatsin 8-salissa asiat olivat jo huomattavasti paremmin, vaikka aika ajoin sielläkin tunsi katsovansa jotain halpaa lyhytkuvaa. Esitetty elokuva olisi toki ansainnut erityisellä painokkuudella filmiltä katselun, sillä se oli mustavalkoinen, 4:3-muodossa kuvattu mykkäelokuva.

The Artist? Ei, ei suinkaan. Blancanieves (Lumikki) on espanjalaisen Pablo Bergerin projekti, joka virui vuosikausia koomassa, kunnes sai viimein rahoituksen ed.main. hitin ansiosta. Valmistuttuaan Blancanieves voitti 10 Goyaa. In your face, Almodóvar.

Jos kohta, vaikka Blancanieves on kelpo elokuva, se olisi kasvanut paremmaksi ruokalusikallisella Pedro A:ta. Kataloniaan sijoitettu (ja katalaaniksi välitekstitetty) uustulkinta Grimmien sadusta tekee Lumikista halvaantuneen härkätaistelijan tyttären, jota paha äitipuoli kiusaa ja lopulta murhaa. Paitsi että Lumikin tuovat takaisin elävien kirjoihin kuusi (6) kääpiötoreadoria.



Berger kuljettaa elokuvaa tehokkaasti aktiivisella leikkauksella ja kaikin puolin ripeällä rytmillä. Silti jotain puuttuu, jokin ylimääräinen oivallus. Blancanieves tuntuu pinnalliselta. Vikaa saattaa olla Alfonso de Villallongan musiikissakin, joka tukee tarinaa oivasti, muttei koskaan tunnu suurelta. Berger saa pyrkimyksensä loksahtamaan paikoilleen vasta lopun härkätaistelukliimaksissa, jossa Lumikki näyttää kenen tyttöjä tässä ollaan. Ja näyttääkin viimeisen päälle: rinnasta on purkautua oikein syvä huokaus, kun Berger viimein saa jutun kaikista langoista kiinni ja saa tarjottua katsojalle täydellisen tyydyttävän jakson elokuvaa. Viimeiset 20 minuuttia ovat todella hyvää leffaa päättyen aidosti yllättävään loppuun.

Aihe ja lähestymistapa olisivat vain sallineet isommankin revittelyn. Elokuvassa on siihen nähden hieman niukalti huumoria, ainakaan onnistunutta sellaista. Huvittuneena tosin panee merkille "hiuksen" kuvan alalaidassa. Parhautta on jakso, joka kuvaa sikäläisten oudolta tuntuvaa perinnettä hyvästellä läheisensä valokuvauttamalla itsensä vainajan vieressä, molemmat parhaassa asussa: Berger tekee ohimenevästi piruilevan viittauksen kuuluisaan kuvaan Stalinista ja Leninistä rinnakkain penkillä!

Sofía Oria ja Macarena García esittävät Lumikki/Carmenia eri ikävaiheissaan sanalla sanoen ilahduttavasti, ja Maribel Verdú ottaa kaiken riemun irti tosi pahan äitipuolen hahmosta. Vähemmästäkin tätä menisi katsomaan.