ALKUKUVA
Alkukuvana ennen illan pääattraktiota hieman sallypotteria: Ginger & Rosa. Viime torstaina eli R&A:n aloitellessa 64 vuotta täyttänyt, harvakseltaan ohjaava britti on aina kiinnostava. Sitä on Ginger & Rosakin, joskus enemmän, toisinaan vähemmän. Sally Potterin lahjakkuus on ilmeistä visuaalisessa kosketuksessa ja ei-aivan-yhtä-ilmeistä dialogissa. Tarina tuntuu heijastelevan ohjaaja-kirjoittajan omia nuoruuden kokemuksia 60-luvun alussa. Päähenkilön maailmaa hallitsee pelko ydintuhosta ja siihen liittyvä protestiliike. 14-15-vuotias jenkki Elle Fanning on omaksunut punatukkaisen Gingerin rooliin täydellisen - välillä liiankin täydellisen - brittiaksentin. Kulmakarvoja kohottavassa roolituksessa Gingerin parasta ystävää Rosaa näyttelee Jane Campionin tytär Alice Englert. Sivuosissa nähdään aina hyvä Timothy Spall, Oliver Platt ja Annette Benning.
Kuuban kriisiin kulminoituva, ydintuhoa peilaava tarina muotoutuu ydinperheen käsitteellisen ja konkreettisen särkymisen kuvaukseksi uusien ideologioiden sirpaletulessa. Ainoa, mitä todelliseen onnistumiseen olisi tarvittu, olisi ollut tarpeeksi vahva tuottaja, joka olisi putsannut siellä täällä teennäiseksi lipsuvaa vuoropuhelua ja henkilödramaturgiaa Potterin eloisaa ohjausta jumittamasta. Loppujaksossa on aidosti koskettavaa, tarkkanäköisesti pohjustettua melodraamaa.
Maxim 2:n kuvanlaatu oli parempaa kuin Kinopalatsissa, mutta silti voimakkaan dvd:mäistä ja tappoi tehokkaasti Potterin kuvien luonteenomaista elämää.
THE ACT OF KILLING/SURMAN TEKO
Sääli, ettei minulla ole varkaan muistia, silloin jäljentäisin tähän ohjaaja Joshua Oppenheimerin R&A-yleisölle esittämän parhaan ikinä alustuksen elokuvalle. Kansanjohtajan kaunopuheisuudella Tanskassa elävä amerikkalainen totesi, että pahuutta käsittelevä The Act of Killing ui valtavirtaa hallitsevan "hyvä/paha"-vastakkainasettelun ulkopuolella sekä vältti toivottamasta nautinnollista elokuvailtaa, mutta kehotti myös nauramaan, jos siltä tuntuu.
Vuoden puhutuin dokumentaari (joka tosin sai ensi-iltansa mm. Indonesiassa ja Tanskassa jo vuoden 2012 puolella) liikkuu lukuisilla eri tasoilla, mutta yhdestä saavutuksesta ei synny väittelyä: The Act of Killing on kertakaikkiaan ainutlaatuinen, ensimmäinen laatuaan. Elokuva käsittelee kenraali Suharton vallankaappauksen seurauksena Indonesiassa vuonna 1965 toimeenpantua massamurhaa, jossa 500 000-2 500 000 kommunisteiksi syytettyä "tuhottiin", kuten elokuvan henkilöiden termi tapahtuneesta kuuluu. Sen sijaan, että nämä armeijan siunaamat gangsterit olisi myöhemmin saatettu edesvastuuseen, jokin kulttuurissa on tehnyt heistä periaatteessa kansansankareita, jotka voivat avoimesti puhua ja ylpeillä teoistaan - aina valtiollista televisiokanavaa myöten. Oppenheimerin vastaus tähän on ällistyttävä idea kuvata näitä miehiä rekonstruoimassa elokuvakohtauksiksi tappomuistojaan.
Ei pidä luulla, että nämä seitsemänkymppiset - tappovuotensa aikaan siis hädintuskin parikymppiset - olisivat mitään matalaotsaisia öykkäreitä ja hirviöitä. Elokuvan lopullinen arvo syntyy siitä, että Oppenheimer pystyy syvälliseen dialogiin tekonsa ja niiden vääryyden hyvin tiedostavien ihmisten kanssa. The Act of Killing onkin poikkeuksellinen tutkielma jokaisessa ihmisessä elävästä kyvystä pahuuteen ja tappajien demonisoimisen ideologisesta harhasta. Viisi vuotta elokuvaansa kuvannut Oppenheimer menee ja päästetään niin lähelle kohteitaan, että jopa tuhannen ihmisen hengiltä ottaja näyttäytyy ennen kaikkea ihmisenä. Elokuvan pitkä kesto (2h40min) tuo heidät vielä inhimillisempinä kankaalle, ja heidän näkökulmaansa tappamisen rationalisoimiseen mm. historiallisena työtehtävänä maksimaalinen tehokkuus tavoitteena alkaa empatisoida...ja sitten kuvataan kohtauksia, jotka kertovat raiskauksista, kannibalismista ja vauvojen silpomisesta.
Pääasiassa tyylittelemätön ja elämänläheiseen tapaan toteutettu dokumentti onnistuu valottamaan aihettaan yhä uusista näkökulmista. On vaikea kuvata elokuvaa näkemättömälle Buñuelin ja Herzogin symbioosia muistuttavaa surrealismia, joka hallitsee pinnalta arkista teosta. Kuten eräs gangstereista kuvaa elämänkatsomustaan: "Relax and Rolex". Tai se häiriintynyt tosiseikka, että murhakertomuksia järkyttävämpi jakso näyttää, miten gangsterit kiristävät kojumyyjältä rahaa.
Oppenheimerin magnum opuksen valtavuus sisältyy ennen muuta siihen syvyyteen, millä yhden kansakunnan (pelon hallitsema) yhteiskuntajärjestys tulee ymmärrettäväksi. Tämä monissa suhteissa täysin suomalaisesta sosiaalidemokratiasta poikkeava elämänkatsomus tulee liki ja selittää synnyttämänsä murhaajat ja heidän asemansa. Mutta se selittää myös, miten nämä loppujen lopuksi aivan tavalliset ei-psykopaatit elävät elämäänsä JA potevat syvää katumusta. John Patrick Shanleyn näytelmän loppusanoin: "I have doubt. I have such doubt."
Edellä kirjoitettu on juuri ja juuri pintaraapaisu harvinaisen rikkaan dokumentin teemoihin. Jotain kertoo sekin, että sen tuottajiksi ovat ilmoittautuneet Werner Herzog ja Errol Morris.
Elokuva, jonka koko tavoite on puhua vuosikymmeniä vaietuista asioista avoimen rehellisesti, kannustaa rehellisyyteen; silloin täytyy muistuttaa, että elokuva ei ole pelkkää journalismia, ja että The Act of Killing on visuaalisesti tv-raportin tasoa ja siinä mielessä huonosti kotonaan valkokankaalla. Oppenheimerin suunnittelemat muutamat visuaalisesti tyylitellyt jaksot eivät "synny". Koska YLE on (applause! applause!) rahoittajien joukoissa, nähdään The Act of Killing pian televisiossakin.
The Act of Killingin lähtökohtia ja tavoitteita vain entisestään kirkastaa tieto, että saksalaiset sukujuuret omaavan Oppenheimerin suvusta suuri osa "tuhoutui" holokaustin liekeissä.
(Muokattu 22.9. noin kello 12.40)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti