Una noche (Eräs yö) oli loppuunmyyty. Minkä huomasi rapistelusta. Iskeköön virus mobiililaitteisiinne. Saatana.
Lucy Mulloyn esikoinen oli ehkä hieman yllättävä yleisöhitti, mutta katalogin noidutulla paperilla se vaikutti iskevältä. Palkintojakin on herunut vähän joka festarilta. Ennakkohuhujen pohjalta odotti näkevänsä jännärin muutamasta nuoresta, jotka pakenevat vankilasta nimeltä Kuuba 140 kilometrin päässä meren takana odottavaan paratiisiin nimeltä Miami. Periaatteessa hyvästä otteesta huolimatta pettymyksen tunnetta ei voinut välttää, kun Mulloy kuvasikin ensimmäisten kahden näytöksen ajan paon valmisteluja. Näistä jaksoista välittyi tosin vakuuttava, propagandan rajalle menevä kuva Kuuban yhteiskuntaoloista, mutta dramaturgia laahasi eivätkä Raul, Lila ja Elio olleet erityisen mielenkiintoisia kuubalaisnuoria. Itse merimatka täytetyillä sisäkumeilla seilaten skarppasi tässä suhteessa, mutta sen aikana tapahtunut tyylilajin vaihdos jätti tapahtumat huomioon ottaen yllättävän kylmäksi. Osansa asiassa on kirotulla digikuvalla, joka kaikissa päivän näytöksissä oli muodollisesti pätevää, mutta digi tekee kuvasta liian kirkkaan ja valoisan ja korostaa värejä liian voimakkaasti. Luo siinä sitten jännitystä.
Tähän samaan kaatui pieneltä osin myös Suuri Pohjoismainen Yhteishanke, Pionér. Luksuisasti Rexin aitiosta häikäilemättömän monroelaisen manööverin ansiosta katsottuna ei Pionérissa ollut pinnalta katsoen mitään vikaa. Alkuperäisen Insomnian tehnyt norjalaisohjaaja Erik Skjoldbjærg on ilmiselvä lahjakkuus, joka panostaa ekspressiiviseen kuvakerrontaan. Lopputulos on silti vähän unettava, sillä amerikkalaisen viihde-elokuvan konventioiden hallitseminen ei vielä riitä. 70-luvun tositapahtumiin tavallaan pohjautuva Pionér yrittää kritisoida valintoja joita Norjassa tuolloin tehtiin meriin kätkettyjen öljyaarteiden saamiseksi hyötykäyttöön, mutta tarinasta puuttuu suuren salaliiton tuntu. On vain sukeltaja, joka etsii syytä miksi hänen sukeltajaveljensä sai surmansa työtehtävässä merenpohjassa. Missä pihvi? Pahikset jäävät niin kasvottomiksi, että draaman kitkaa ei synny. Jännärissä ei ammattitaitoisesta rytmityksestä huolimatta oikein ole pulssia, sillä musiikista vastaava AIRkin koittaa tällä kerralla luoda pahaenteistä tunnelmaa hahmottomalla kilkuttelulla, siinä onnistumatta. Muutamat yksittäiset kuvat osuvat maaliinsa: proomujen merelle vetämässä valtavassa öljynporauslautassa on puhuttelevaa symboliikkaa vähän joka suuntaan tässä ajassa. Suomalaisvoimin vedetyt vedenalaisjaksotkin vaikuttavat.
Tämä oli Pionérin suuri Suomen ensi-ilta. Siinä mielessä vain osittain englanniksi puhutun elokuvan esittäminen suomalaisin tekstein taisi olla taktinen virhe.
Kiinan ykkösohjaajan Jia Zhangken tuore A Touch of Sin (Tian zhu ding) nousi R&A:n huipputapausten joukkoon. Cannesissa käsikirjoituksestaan palkittu työ on ohjaajalleen tyypillisesti pitkä ja kuljettaa "tarinaansa" viestikapulana hahmolta toiselle. Heillä ei tavallisesti ole muuta yhteistä kuin se, että he elävät samassa maassa samojen lainalaisuuksien uhreina. Näiden ihmisten tarinoiden kautta Zhangke luo samanlaisen mosaiikkimaisen, kaikenkattavan kritiikin kuin The Worldissa ja Still Lifessa. Eikä siitä kritiikistä särmää puutu. Jopa pieni ihme, että Zhangken annetaan tehdä näin älykästä ja johdonmukaista analyysiä moraalisesta tyhjiöstä keskellä maailman suurinta kansakuntaa matkalla supervallaksi. Raha määrää kaikesta, koska sitä ei useimmilla ole tarpeeksi. Zhangke valottaa taloudellista ja sosiaalista epätasa-arvoisuutta subtiililla vakuuttavuudella. Tällä kertaa ei tosin liikuta työväenluokan kurjimmissa kerroksissa eikä rakenneta patoa, vaan nyt kuvataan urbaaneja nollahommia tekeviä: apukokkeja, tarjoilijoita, palveluammattilaisia, herrasmiesklubien huoria.
A Touch of Sinin myötä Jia Zhangken tuotantokuvaan ilmaantuu uutta. Lika on nyt poissa ihmisten kasvoilta, hiukset ovat suitut, vaatteet rypyttömät ja interiöörit kiiltävät. Vaikka Zhangke ei vieläkään tarjoa mitään ihan helppoa - ja saa mielellään olla valppaampana ja paremmin nukkuneena kuin minä, jotta pysyy selvillä eri tarinoissa esiintyvien henkilöiden keskinäisistä liitoksista - on rytmi terävämpää ja kaikessa tekemisessä ollaan lähempänä valtavirtaa kuin aiemmin. Ennen kaikkea, A Touch of Sinissä tapetaan ja paljon.
Ensimmäisessä kohtauksessa irrotetaan heti kolme sielua maallisista temppeleistään kitanomaisella lakonisuudella. (A Touch of Sin on Office Kitanon tuotantoa.) Lisää seuraa. Zhangke ohjaa näitä "toimintakohtauksia" sellaisella virtuositeetilla ja niiden motiivit niin pätevästi perustellen, että kaikki kuolemat jäävät mieleen ja ovat helposti laskettavissa jälkeen päin. Kaksitoista. Viimeistä lukuunottamatta jokainen kumpuaa vastareaktiosta täydelliselle lähimmäisen kunnioituksen puutteelle, mikä ilmiselvästi ja aiheellisesti saa ohjaaja-kirjoittajan kiehumaan raivosta. Tämä kanavoituu sumeilemattomimmin ensimmäisessä tarinassa, missä eräs luuseri laittaa kovan kovaa vastaan vaatiessaan pienen kylän lopetetusta kaivoksesta kaikki voitot kääräissyttä johtajaa tilille. Lopullisen loukkauksen nielemättä jättäessään hän tarttuu haulikkoon kuin Joel Murray, sillä "Minä pystyn kyllä olemaan pahempi kuin pomo." Noinkohan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti