R&Akastaa vai ei R&Akastaa?

Näin 26. Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalin tunnustrailerin 23 kertaa. Tämän perusteella tuomitsen sen huonoksi. Yleensä vain lepuutin sen aikana silmiäni.

Se, mitä seurasi tunnarin jälkeen oli sen sijaan tavallisesti varsin hyvää. Näin elokuvajuhlien pitkien elokuvien ohjelmistosta noin 1/7. En uskalla väittää, että se oli absoluuttisesti paras 1/7, mutta aika läheltä varmaan liippasi. Verrattuna taistelutoverieni kertomuksiin, sain vaikutelman onnistuneeni keskitasoa paremmin löytämään itseeni vetoavat teokset. Parhaat elokuvat? Hyviä paljon, kolme ylitse muiden:

The Act of Killing
An Episode in the Life of an Iron Picker
Le grand soir

Huomautettakoon, että A Touch of Sin ja Menneisyys eivät välttämättä olleet tippaakaan huonompia, mutta esiin nostetussa kolmikossa oli jotain erityisen säväyttävää juuri siinä hetkessä kun ne katsottiin. Tämä kuuluu minkä tahansa festivaalin luonteeseen.

Huonoimmat elokuvat:

Camille Claudel 1915
Wild Bill
Nebraska
Sanctuary

Kvartetin miellyttävin oli Wild Bill, mutta lähdin silti kesken, niin kuin tein Camille Claudelinkin kohdalla. Molempiin, mutta etenkin jälkimmäiseen voisin palata jossain toisessa yhteydessä. Nelikon kaksi viimeksi mainittua olivat raskaita pettymyksiä, vaikkeivät mitenkään kehnosti tehtyjä.

Camille Claudel 1915 on esimerkki R&A:n toisesta isosta ongelmasta: digitaalisuudesta. Auteur-ohjaaja Bruno Dumontin kuvailmaisu soti pahasti digitaalisen esittämisen lainalaisuuksien kanssa. Arviokauppaa vähintään kolmannes näkemistäni teoksista menetti ratkaisevasti ilmaisuvoimaansa filminpuutteessa. Näin etenkin pienten, halpojen tuotantojen kohdalla, joista esimerkkeinä Harmony Lessons, ed. main. Iron Picker ja yllättäen myös The Act of Killing. Dokumentit olivat muutenkin visuaalisesti karua tuijotettavaa, mutta niiden kohdalla sisältö pelastaa erityisen paljon. Yksikään näkemistäni töistä ei yltänyt filmin tasolle, mutta erityisen onnistuneita digi-projektioita olivat The Look of Love, Le grand soir, Cheap Thrills ja A Touch of Sin. Kaikille on yhteistä syväsävyinen väripaletti. Ehkä se on hieman yllättävää. Ylipäätään digitaalisuus ontuu raskaimmin, kun elokuvassa on paljon valoisaa luontokuvaa. Digi on liian tarkka, jolloin paitsi ääriviivoista ja yksityiskohdista tulee epämiellyttävän kovia, kuvasta tulee myös liian kirkas. Elokuvalle elintärkeä valon ja varjon kontrasteilla leikittely käy diginä hyvin haastavaksi. Muutamat näkemäni mustavalkoiset teokset (Blancanieves, Sadourni's Butterflies, Nebraska) olivat oikein siistejä kopioita ilman suurta valittamisen aihetta, mutta kaikista niistäkin puuttui hehkua, värinää ja tekstuuria. Puritaaniksi heittäytymällä voi polemisoida, että yhdenkin elokuvan esittäminen sekundakeinoin on kaikelle elokuvalle karhunpalvelus, ja eikö elokuvafestivaalin tehtävä ole nimenomaan helliä elokuvataidetta kaikissa muodoissaan? Ajan hengelle taipumisessa ei ole paljoa sen enempää rakkautta kuin anarkiaakaan.

No, "nämä nyt on näitä", sano ukki kuolinvuoteella. Ovathan vaihtoehdotkin alalla aika vähissä.

R&A:n toiselle ongelmalle voi sen sijaan tehdä ihan konkreettisia asioita. Viimeksi kaksi vuotta sitten osallistuessani rapistelu oli pieni häiriö tähän vuoteen verrattuna. Kokemusteni pohjalta mieleni minun tekevi ehdottaa eräitä radikaaleja ratkaisuja, joihin liittyvät teattereiden omat kuolemanpartiot, mutta koska nykymaailmassa jopa leffateattereiden katsomoissa on liikaa väkivaltaa, tyydyn vaatimaan, että R&A (ja muutkin elokuvafestivaalit voivat nyt olla kuulolla) kuuluttaa ennen jokaista näytöstä kännyköiden sulkemisesta ja muiden lipuistaan maksaneiden kanssakatsojien huomioon ottamisesta, mihin liittyy ehdoton nollatoleranssi rapistelun suhteen. 23 leffasta ehkä 15 antoi aihetta valittaa ilmiöstä, mikä on aika paljon liikaa. Elokuviin mennään keskittymään, katsomaan ja myös kuuntelemaan eikä siihen kaivata mitään ylimääräistä katsomosta. Eräs syy, miksi haluaisin nähdä esimerkiksi Post tenebras luxin uudestaan, on viereeni istunut, muuten aivan ok nuorimies, joka elokuvan hypnoottisen pastoraalista prologia seuranneen alkutekstijakson aikana avasi juomatölkkinsä aiheuttaen sellaisen pamauksen, että se vei minut täysin ulos elokuvasta hyvinkin pariksi minuutiksi.

Joo.

Kaikki huomioon ottaen festivaaleista jäi hyvä mieli. O tempora, o mores, mutta on silti parempi keskittyä valoisaan kuin katuojaan. Mikä ei tarkoita, että lakkaisin itkemästä filmin perään. (Enkä todellakaan ole yksin.) R&A:n suurin merkitys on edelleen siinä, että se tuo nimenomaan rikkainta nykyelokuvaa laajalla maarintamalla periferiaan hämmästeltäväksi. Tunnelmaahan R&A:sta puuttuu verrattuna esim. Tampereeseen ja Sodankylään: R&A:sta puuttuu selkeä keskus, sydän, josta virtaa tunnetta kaikkialle festivaaliympäristöön. Valtava ohjelmisto on hajautettu niin moneen paikkaan, että kollektiivista leffahulluuden fiilistä on vaikea saada kytemään. Leffat on jokseenkin anonyymisti vain tarjoiltu nautittaviksi. Järjestelyiltään R&A on ehdotonta maailman huippuluokkaa, kaikki kulkee kuin laakereilla ja fiboja on harvassa. Ainoa myöhästyminen sattui sunnuntaina Elenan kohdalla, ja sekin oli alle kymmenen minuuttia ja johtui kahdesta peräkkäisestä loppuun myydystä näytöksestä. Yllätyksillä on tosin tapana myös piristää elämää: Milius sai mukavan alustuksen, kun kankaalle alkoikin vahingossa valua ensi alkuun Heli. Leffa, jonka John Milius olisi saattanut hurjimmillaan tehdä.

Kiitos, R&A, akkresta, ja nähdään ehkä ensi vuonnakin.