keskiviikko 25. syyskuuta 2013

RAA! Whedonismin pitkä oppimäärä

Päivän viimeinen jäi kesken. Näyttelijänä arvostetun Dexter Fletcherin Wild Bill vaikutti mainosten perusteella rikoskomedialta, mutta kulunutta brittiläistä alamaailmadraamaahan sieltä tuli. Joskin ote oli arkisen kevyt. Eikä elokuva toivottoman huono ollut, sen heikko ensimmäinen puolituntinen vain söi mehut kahden paljon paremman elokuvan jälkeen. Ja täysin sumeilematon rapistelu, joka kohosi osaksi ääniraitaa. Tarina kuvaa nimihenkilön sopeutumista perhe-elämään 11- ja 16-vuotiaiden poikien kanssa kahdeksan vuoden kakun jälkeen. Poikien äiti on häipynyt tiettävästi Espanjaan, minkä vuoksi sosiaalihuolto kolkuttaa ovella. Näyttelijöiden debyyttiohjauksille tyypillisesti näytellään pätevästi: ylivoimaisesti parasta on katkeraa isompaa poikaa esittävä, erikoiset kulmakarvat omistava Will Poulter. Hän tekee roolia kuin aikoisi tosissaan oman sukupolvensa Robert Carlyleksi - tai lähempänä lienee Paddy Considine. Poulter on esiintynyt Son of Rambow'ssa, yhdessä Narnia-hutussa ja tänä vuonna Millereissä, mikä kertoo jos ei muusta niin heräävästä kiinnostuksesta isommissakin piireissä.

Festivaalin tähän mennessä iloisin yllätys tulee Ranskasta Under the Rainbow'n muodossa (alk. Au bout du conte). Nyt kun aivan toista laitaa edustavat Béla Tarr ja Àgnes Hranitzky ovat lopettaneet, voisivatko Agnès Jaoui ja Jean-Pierre Bacri olla maailman elokuvantekijöiden ykkösaviopari? No, ehkä löytyy muitakin, mutta kutsukaamme heitä vähintään ilahduttavimmiksi. Under the Rainbow on Jaouin neljäs ohjaus, hän on kirjoittanut sen Bacrin kanssa ja molemmat esiintyvät myös kameran edessä. Kaikki nämä osa-alueet ovat hallussa. Aivan erityisesti elokuvassa hohkaa se, että pariskunnalla on ollut hauskaa kirjoittaessaan.


Under the Rainbow on sanan kirjaimellisessa merkityksessä satumainen, so. satua muistuttava. Siinä on tyttö, joka odottaa prinssiään, mutta joutuu punahilkkana Mr. Wolffin pauloihin. Kirjoittajat leikkivät satukonventioilla suurta tyylitajua ja huumoria osoittaen. Teos on visuaalisesti nyky(ranskalaiselle)elokuvalle harvinaisen kekseliäs ja eloisa. Kuvapuoli vastaa Jaouin ja Bacrin verratonta kykyä luoda yksityiskohdista rikkaita henkilöhahmoja. Bacri esimerkiksi näyttelee autokoulun opettajaa, joka saa fiksaation ennustajan hänelle lapsena ilmoittamasta kuolinpäivästä, nyt vain parin kuukauden päässä. Säveltäjäpoika rikki menneestä avioliitosta puolestaan rakastuu ed. main. tyttöön - Wolff astuu väliin vaikutusvaltaisena kriitikkona. Benicio Del Toron mieleen tuova Benjamin Biolay on Wolffina itse täydellisyys. Jaoui puolestaan esittää tytön tätiä ja Bacrin oppilasta, omintakeista lastentarhan hoitajaa, joka yrittää saada lasten kanssa kasaan näytelmän, vaikka sienikin saapuu paikalle vain joka toinen kerta. Jaouin ja Bacrin yhteiset kohtaukset säteilevät inhimillisyyden hehkussa.

Kyse on unelmien ja oikean rakkauden tavoittamisesta ja oikeiden emotionaalisten valintojen tekemisestä. Jaoui ja Bacri osoittavat mitä suurinta empatiaa ja hellyyttä tarinansa henkilöitä kohtaan. Voi vain toivoa, että tuore elokuva löytää Jaouin esikoismenestyksen Kukin makunsa mukaan tiensä Suomeenkin. Sillä tämä on vielä parempi elokuva.

Se on jopa parempi kuin Joss Whedonin kolmas ohjaustyö Paljon melua tyhjästä. Itse asiassa aika paljonkin parempi, sillä Whedonin teos on pala nokkelaa, siivillä kulkevaa Shakespeare-modernisaatiota, mutta ei yhtään enempää. No, kohtalaisesti melua ei suinkaan tyhjästäkin riittää. Tämähän ei tavallaan ole "oikea elokuva" ollenkaan, vaan nerokkaan humanistin tapa pitää hauskaa ja juhlia vähän elämää. Siinä mielessä ei "oikea elokuva", että siitä nauttiminen perustuu sihen, että tietää, kuka juttua kertoo ja keitä näyttelijät ovat. Hupailu on kuvattu Joss Whedonin ja Kai Colen kotona 12 päivässä mustavalkoisena, ja sen pohjalla ovat Whedonin Buffyn aikoihin järjestämät Shakespeare-lukupiirit. Mikä selittää kaksi asiaa, joita maallikko ei tavoittane: 1) tässä versiossa ryypätään paljon ja näkyvästi, mikä oli noissa mainituissa illanvietoissa tapana, ja 2) mukana on rutosti Whedon-universumin ensembleä: Beatrice = Amy Acker (Angel, Dollhouse, The Cabin in the Woods), Benedick = Alexis Denisof (Buffy, Angel, maailman onnekkain jätkä), Leonato = Clark Gregg (Kostajat), Verges = Tom Lenk (Buffy, The Cabin in the Woods), Dogberry = Nathan "Castle" Fillion (Firefly, Serenity, Buffy, virallisesti maailman paras kanadalainen) ja niin edelleen. Puolet ilosta syntyy siitä, että seuraa näitä whedonikkoja Shakespearen rustaamissa kehyksissä.

Whedonin Shakespeare-tulkinta on kevyt ja sujuva, ajoittain visuaalisesti nokkela ja aina charmantti. Elokuvallisen huippukohdan muodostaa kerrassaan maukkaasti toteutut pihabileet trapetsitaiteilijoineen. Vähän enemmän substanssia olisi leffaan kyllä mahtunut mukaan. Kyllä Kenneth Branagh'n parikymmentä vuotta sitten tekemä uhkea tulkinta vie sittenkin voiton. Eniten kaipaa yllättäen huumoria. Siis tämähän on komedia ja tekijänä on kuitenkin Joss Whedon. Mutta vasta Alexis Denisofin riehaantuessa kunnolla irrottelemaan absurdeilla Beatriceen suuntautuvilla iskuyrityksillään, alkaa hymy muuttua nauruksi. Denisof onkin näytelmän kihelmöivin väriläiskä, yhtä aikaa jamesbondmaista karismaa hyökyvänä ja täydellistä aasiutta märehtivänä. Vähän yllättävästi fyysinen komedia toimii Whedonin otteessa parhaiten. Vastapelurina Amy Acker on söötti, mutta ei tarpeeksi pippurinen. Fillion ja Lenk puolestaan armoitettuina koomikkoina muodostavat etsiväparin, jota on vaikea vastustaa; mutta ei se riittävillä opinnoilla kyynisyydessä mahdotonta ole. Gregg ansaitsee erityismaininnan: hän tekee ehkä shakespearelaisittain taitavimman työn. Sen sijaan stoorin toinen pariskunta, Claudio ja Hero, jäävät vähän kalpeiksi. Etenkin Fran Kranz (The Cabin in the Woodsin mainio Marty nyt täysin tunnistamattomana) epäonnistuu ratkaisevalla hetkellä, minkä takia tarinan keskeinen dramaattinen käänne kesken rakastavaisten häiden tuntuu ulkokohtaiselta ja irralliselta. Syytä on myös Whedonissa, sillä selvästikin lähikuvilla kertominen oli tässä kohtaa väärä ratkaisu. 12 päivää...

Muun ohessa poikkeuksellisen varmaotteista opiskelijatyötä muistuttavassa filmatisoinnissa huomiota kiinnittää vielä taitava ja rikas musiikki, jota höystävät vielä pari hyvin viehättävää laulua. Nekin ovat maestron käsialaa.

Mainittakoon vielä, että tämän elokuvan katsominen eturivin keskeltä kolmen metrin päästä kankaasta ilman käännöstekstejä ei ole ideaali. Englantinsa hallitsevakin on ainakin alkuun jatkuvasti vähän jäljessä, ellei kokonaan hukassa, Shakespearen silosäkeiden kanssa. Digi-projektio oli päivän kaikissa elokuvissa monta luokkaa tasokkaampaa kuin aiempina päivinä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti