Brasilialainen Petra Costa on tehnyt isosiskostaan Elenasta niin intiimin dokumentin, että sen käsitteleminen missään arvioivassa tendenssissä on yksinomaan kiusallista. Eteerinen, kvasi-avantgardistinen teos muistuttaa paljon elokuvakoulun päättötyötä. Vahvasti itsetunnustuksellisen elokuvan luonteeseen kuuluu, että vaikka sitä ei sanota julki, jo kahden minuutin jälkeen on selvää, että Elena on kuollut, ja että pikkusisko käyttää elokuvan tarjoamaa mediumia itseterapian välineenä.
Petra Costa osoittaa pyrkimystä voimakkaisiin, epätavanomaisiin kuviin ja Elena on kaikin puolin hyvin huolellista jälkeä. Minua se ei ylettänyt koskettamaan, mikä on paljon puhuvaa sinänsä, aiheen ollessa näinkin kipeä. Enkä kuullut mistään salin osasta nyyhkytyksiä.
Alexander Paynen Nebraskasta voi sen sijaan sanoa paljon keveämmällä omatunnolla, että se on ikävystyttävää paskaa. No, lievennetään sen verran, että se todistaa oikeaksi vanhan lentävän lauseen siitä, että huono amerikkalainen elokuva on aina parempi kuin huono ranskalainen. Nebraska on osaavan ihmisen erittäin hyvin tehtyä populistista americanaa, jossa ei olisi mitään vikaa, jollei joka ikinen sen idea olisi jo esiintynyt muodossa tai toisessa muualla riippumattomassa amerikkalaisessa elokuvatuotannossa. Toisin sanoen, se menee aidosta kuin väärä raha niille sankoille joukoille, jotka eivät katso paljoa elokuvia. Muille pistää silmään sen jatkuva epäautenttisuus, déjà vun tuntu, joka tappaa yhdeksän kymmenestä vitsistä niille sijoilleen. Roolihahmotkin on napattu littlemisssunshineista ja junebugeista ja Paynen omista leffoista eikä todellisesta maailmasta. Siksi jopa erittäin hyvin an sich näyttelevä Bruce Dernkin tuntuu väärennökseltä. Toivottavasti Cannesissa Spielbergin juryn palkitsema Dern ei saa Oscar-ehdokkuutta. Se heijastaisi vain sympatiaa, jota veteraaninäyttelijät herättävät pelkällä läsnäolollaan, oli heidän roolihahmonsa mitä ikinä. Tässä mielessä vaivaannuttavinta Paynen road moviessa on Dernin vaimoa esittävä June Squibb, jonka hahmo on sekoitus Alan Arkinia ja Betty Whitea.
Sidewaysista lähtien jokin Alexander Paynessa on tuntunut epäilyttävältä. Jälkeläiset vahvisti tunnetta. Nebraska antaa selvimmät todisteet siitä, että Hal Ashbya palvova Payne on kuin konformistinen versio Coenin veljeksistä (joiden lailla hän kuuluu USA:ta osavaltiosta toiseen kiertäviin elokuvakartoittajiin). Hänellä on hyvä korva dialogille, luja yhteys näyttelijöihinsä, silmää luonnetyypeille ja jopa hänen kuvansa Amerikasta on tarkastelemisen arvoinen. Mutta siinä missä Coenit pääsevät vasta alkuun, Payne alkaa jo toppuutella ja tyytyy paljon ympäripyöreämpään ja turvallisempaan kritiikkiin. Ja mitä on turvallinen kritiikki? Yhtä tyhjän kanssa. Nebraska, Paynen tähän mennessä selvästi huonoin työ, suhtautuu epäedullisesti myös David Lynchin aidosti lämpimään, hauskaan ja koskettavaan Straight Storyyn. Eikä tuo siihen mitään uutta.
Festivaalin päätöspäivän kirkkaasti paras elokuva, Uroki garmonii (eli Harmony Lessons) kuuluu lampaanteurastuselokuvien aina yhtä ilahduttavaan alagenreen. Mikä siinä on, että eurooppalaisessa maaseututaide-elokuvassa aina pitää pistää kurkku poikki kameran edessä yhdellä otolla juuri lampaalta? No, Uroki garmonii tekee sen ainakin niin kuin tehdä pitää, dokumenttina, ja niin, että näytetään lampaasta käytettävän kaikki osat hyödyllisesti. Sitä paitsi tämä ensimmäinen kohtaus on koko elokuvan avain ja ekspositio, johon lopussa palataan.
Kazakstanilaisen Emir Baigazinin esikoinen kuuluu toiseenkin alagenreen: se kertoo lampaita enemmän koulukiusaamisesta. Lampaan hengiltä pistävä päähenkilö on nimittäin koulupoika laitoksessa, jossa opettajien kuolleessa kulmassa pitää tiukkaa jöötä lauma gangstereita, jotka kiristävät viikottaisia suojelurahoja koulutovereiltaan. Mutta hekään eivät ole "boss of it all"...
Baigazin ohjaa erittäin kypsästi aivan tietyn autenttisuuden tyylikoulukunnan raamien sisällä. Rakennuspalikoihin kuuluvat aidot kuvauspaikat, amatöörinäyttelijät, staattinen tai hitaasti liikkuva objektiivinen kamera, hunttiääni ja musiikinkäyttökielto. Joku näytöksestä kompuroineista tokaisikin sarkastisesti, että "no se oli viihde-elokuvaa". Niin kuin olikin: Uroki garmonii on älykäs, aito ja mielenkiintoinen, joten minä viihdyin sen parissa. Se rakentuu tragediaksi, jossa paljon tapahtuu kuvan ulkopuolella. Kukaties Baigazin luottaa liikaakin katsojan hoksottimiin, mutta hänen pohjustuksensa tapahtuvalle koulun sosiaalisen rakenteen läpivalaisun myötä on poikkeuksellisen syvää. Liekö omakohtaista? Rakenne kulkee myös toista katselukertaa vaativalla kunnianhimoisuudella. Ensinnäkin koulun fysiikan opettajan luennot suhtautuvat kontrapunktisesti päähenkilön valintoihin. Jänneväliä riitti myös islaminuskon ja Darwinin teorioiden välille. Elokuva kaipaisi ehdottomasti filmiprinttauksen, sillä ilmeisen halvoilla välineillä tehty elokuva kadottaa diginä olennaisesti sävykkyyttä.
Uroki garmoniin ehdoton sankari on Aslania esittävä Timur Aidanbekov, joka näyttelemisen sijaan tekee "stuntit" aidosti: niihin kuuluvat mm. lampaan tappo ja oksentaminen. Uhraus palvelee elokuvan voimakkuutta eikä ohjaajan kosketuksesta johtuen tunnu lainkaan eksploitatiiviselta.
Sitten se harmonian puute - siitä vastasivat jälleen yleisön tilannetajuttomat. Rapistelijoiden toiminta oli kaikissa kolmessa näytöksessä täysin törkeää. Tyhjäksi ahmituista muovipusseista lähtee elokuvateatteriakustiikassa aivan tajuton ääni, kun ne rutistetaan laukkuihin. Huippukohta koitti Harmony Lessonsissa, joka oli hiljaisin festivaaleilla näkemäni elokuva (viereisen Kino Engel 1:n äänet jopa kuuluivat välillä läpi) ja vaati ehdotonta hiljaisuutta. Juuri ja juuri pystyi sietämään sitä katsojaa, joka oli ottanut evääkseen muovipussillisen omenoita. Hän jäi kuitenkin kaukaiseksi kakkoseksi eräälle, jota vain hyvin vastahakoisesti kuvaan suomen kielen kauneimpiin kuuluvalla sanalla 'nainen', joka kaivoi näytöksen puolivaiheilla käsilaukustaan täysissä kääreissä odottaneen pikaruokaketjun täytetyn patongin. Vaadittiin minun ja vielä hänen eteensä istumaan joutuneen uhrin huomautukset, jotta häiritsijä vaikeni. Tämä vei huomioni niin pois elokuvasta, että siitäkin syystä katsoisin mielelläni Harmony Lessonsin uudestaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti