R&A:n hauskin leffa on löytynyt. Ehkä myös anarkistisin. Ranskalainen Suuri ilta (Le grand soir) heittää tikkoja Yhteiskuntajärjestyksen naamatauluun osumatarkkuudella, joka saattaa suuren osan muusta ohjelmistosta silkkaan häpeään. Eriparisten veljesten toilailujen kautta ohjaajaduo Gustave K/Vern ja Benoît Delépine paljastaa kulutusyhteiskunnan pinnan alaisen absurdin hengettömyyden nerokkaan gag-sarjan rumputulella. Jos Jacques Tati olisi syntynyt punkkariksi, kenties hän olisi tehnyt tällaisen elokuvan.
Itse valitsemansa nimen otsaansa tatuoinut NOT on kuluvan vuosikymmenen mieliinpainuvimpia hahmoja. Perheelle ja porvarilliselle patjamyyjän ammatille omistautuneelle Jean-Pierre-veljelleen vastakkaisesti Benoît elää irokeesin ja aivan pirun särmän koiransa kanssa luopiona normien ulkopuolella. Taistelutantereeksi muodostuu surrealistisen anonyymi supermarket elottomine parkkialueineen ja sieluttomine valvontakameroineen.Toistuvassa gagissa nauretaan kameroita operoivien järjestyksenvalvojien avuttomalle neuvottomuudelle molempien veljesten äkkivääryyden edessä.
Tarinan, jota riittää vain aivan välttämättömiin tarpeisiin, katalysaattorina toimii Jean-Pierren hermoromahdus potkujen jälkeen. Turvaverkoksi jää Benoît, jonka kyseenalaisen vapaaseen elämäntapaan hän pakenee etsimään uutta suuntaa. Otettuaan ensin hillittömästi matsia miehenkokoisen koivuntaimen kanssa. Eläköön Don Quijote!
Suuri ilta elää kahden 100%:sesti heittäytyvän näyttelijän varassa. Albert Dupontelilla on rooleista epäkiitollisempi, mutta hän heittää itsensä aivan yhtä likoon kuin NOTia esittävä Benoît Poelvoorde. Siitäkin huolimatta Man Bites Dogilla itsestään instant-legendan tehnyt Poelvoorde on se, joka todella loksauttaa leuat. Immersio punkkarihömelöön on niin totaalinen, että elokuvan aikana kysyy itseltään useamman kerran, esittääkö näyttelijä sittenkin itseään. Tämä saattaa olla R&A:n paras näyttelijätyö. Suuri ilta saattaa olla R&A:n paras leffa.
Teoksen pilailussa on jatkuvasti terävä kärki. NOT pilkkaa tavisperheen "terveitä elämäntapoja": te ostatte vähärasvaista, mutta syöttekin sitä sitten 10 kertaa enemmän. Kun veljekset päättävät yksissä tuumin "kulkea suoraan", merkitsi se sitten vaikka lähiötalon läpi kulkemista, vastaavat he vihaisiin protesteihin, että talo kuuluu pankille eikä sen asukeille. NOTin jackrussellia muistuttava koira on kuulemma rodultaan "punkkaripaimenkoira". Joka kerta kissanmainosplakaatin ohi kulkiessaan koira alkaa murista - ja NOT käy solidaarisuuden hengessä potkimassa mainoksen päreiksi. Kissaihmiset älkööt vaivautuko.
Leffassa esiintyy myös punk-yhtye Les Wampas, jonka ensimmäisessä ilmaantumisessa bändin nimi taustaseinällä rajautuu muotoon AMPAS (= Academy of Motion Picture Arts and Sciences, "Oscar-akatemia"). Hmm...
Itsensä vakavasti ottava, tarkkaan harkituin kuvin keriytyvä Suuri ilta päätyy toteamaan yhteiskunnan puristuneen niin tiukkoihin raameihin, että protestin liekki ei edes voi saada tarpeeksi happea leimahtaakseen. Silti, WE ARE NOT DEAD. "Viva la Dalai Lama!"
Lupauksia herättäneen Flickanin ohjaajan Fredrik Edfeldtin uusin elokuva, Faro (eli Sanctuary), tuottaa sitä vastoin pettymyksen. 80-luvun alkuun sijoitettu semi-kontemplatiivinen tytön ja tämän murhasta syytetyn isän pakoa kuukausiksi metsään kuvaava syyllisyys-tutkielma ei tuo aihepiiriin mitään uutta. Teosta on kehuttu ennen kaikkea kuvauksesta, mutta minulta jäi tajuamatta, miksi. Pinnalta nätit luontokuvat uupuvat perspektiiviä ja henkilöhahmot on sijoitettu toistuvasti siten, että heidän siteensä ympäristöön jäävät pois: he eivät ole osana tilaa. Digiprojektio korostaa kuvien ilmattomuutta. Huomautettakoon kuitenkin, että katsomosta kuului pariltakin paikalta äänekästä nyyhkytystä. Sekä leffaevääkseen tiukkaan kääreeseen paketoituja tikkukaramellejä valinneen kansalaisen säestys.
Ennakkoon yksi takuuvarmimmista luottoleffoista oli Michael Winterbottomin ja Steve Cooganin neljäs yhteisyritys The Look of Love. Eikä se pettänyt. Uutuus on vuonna 1992 Iso-Britannian rikkaimmaksi listatun Jeffrey Quinnin eli Paul Raymondin elämäkerta. Pornolla (Men's Only -lehti), Punainen mylly -tyyppisillä klubeilla ja kiinteistösijoituksilla miljardööriksi kohonneesta Raymondista tuli Britannian rikkain kuukausi tyttärensä kuoleman jälkeen. The Look of Love kertoo Raymondin tarinan yrittäen sijoittaa keskiöön kiistellyn bisnesmiehen ja tämän ongelmaisen tyttären suhteen. Yrittää - mutta ei aivan onnistu. Punaisen langan puuttuminen kohoaakin teoksen merkittävimmäksi ongelmaksi. Toisin kuin 24 Hour Party Peoplessa, ohjaaja ja hänen lempitähtensä käyttävät hillitympää äänilajia sillä tuloksella, että jatkuvasti jokin suuri oivallus - Big Bang - tuntuu uupuvan. Ehkä molemmat yrittävät liian tietoisesti välttää liian selkeän (tuomitsevan) kannan ottamista mieheen, joka oli kuitenkin naisiin nautinnonlähteinä suhtautuva egoisti, hedonisti ja kaksinaismoralisti.
Raymond saa odotetusti stevecooganilaisen tulkinnan. Siksi se ei välttämättä ole alkuperäiselle täysin uskollinen, mutta toisaalta Steve Coogan on täydellinen esittäessään Steve Coogania esittämässä jotakuta. Hän nyt kertakaikkiaan on jatkuva ilo sanaleikkejä veistelevänä Raymondina, joka elostelee tyttöjensä kanssa odottaen vaimon ymmärtävän ja vetää huumeita, mutta on aina hillitty, sanavalmis eikä KOSKAAN korota ääntään. Peribritin muotokuva.
The Look of Love on hauska, mutta ei varsinaisesti korosta komediallisuuttaan. Itse asiassa sen tunnelmaa leimaa jatkuvasti melankolia, päähenkilön elämässä vallitseva tyhjiön tuntu. Kepeän otteen keskellä Raymondin ero Fionasta on yllättävän aidosti koskettava eikä Coogan kaihda surun ilmaisun haasteita. Kyllä se on hieno suoritus. Selvästikin Coogan luottaa ohjaajaansa täysin.
Stevensoderberghmäisen uran luonut legendaarinen työnarkomaani Winterbottom kertoo suvereeniudella, joka jättää silkassa sulavuudessaan luultavasti kaiken muun paitsi R&A:ssa, myös koko vuonna taakseen. The Look of Love kulkee kuin viimeisen päälle voideltu Rolls Royce. Kuvaus on tyylikästä. Alastomuutta on tarpeeksi. Viiteen leffaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti