Nimittäin, festivaalin huipputuonteihin ennalta lukeutunut chileläinen Oscar-ehdokas No osoittautui yhdeksi kaikkien aikojen erikoisimmista katselukokemuksista.
Jos ensimmäisten päivien digistelyt olivat aiheuttaneet tuskastuneisuutta, vetäisi No lopullisesti maton alta: leffa näyttää kuin vhs-videolle 4:3-formaattiin kuvatulta, moneen kertaan kelatulta kasettikamalta. Esimerkiksi näyttelijöiden ääriviivoissa on puna/vihreävirhettä. Että mitä -? Harmony Korinen Trash Humperskin näyttää Arabian Lawrencelta tämän rinnalla. Kolmen ja puolen tunnin yöunien jälkeen mikään ei olisi voinut olla enää masentavampaa, joten ajatus harhaili ja jossain välissä unikin tuli silmään.
Torkuilta virottuani, joskus tunnin kohdalla aloin vasta tajuamaan, että tältä tekijät olivat elokuvansa suunnitelleetkin näyttämään.
No nimittäin kuvaa mainoskampanjaa, jolla Chileä hallinnut despootti Augusto Pinochet häädettiin valtaistuimelta. Ohjaaja Pablo Larraín sukeltaa tähän tv-maailmaan kuvaten sen tuolloin käytetyllä tv-tekniikalla. Mutta koska hän tekee sen hyvin ja ajatuksella, vaikutelma ei olekaan suttuinen ja ikävä, vaan aito ja uskottava. Vaikka minä olinkin liian tyhmä sitä tajuamaan. Jonkun on pakostikin oltava oikeassa, mutta se ei välttämättä ole allekirjoittanut.
No on tarkoituksellisen halvan näköinen, taitavasti ohjattu, fiksu elokuva, joka etenee määrätietoisessa tahdissa. Ottaen huomioon kirjoittajan keskittymisen puutteen, leffa tuntui kuitenkin tiivistyvän loppua kohden. Se antaa tasapainoisen, ylidramatisoimattoman, mutta jännittävän kuvan merkillisestä historiallisesta kansanäänestyksestä: chileläiset saivat äänestää joko Pinochetin uuden 8-vuotiskauden puolesta tai sitä vastaan. Pinochetin hallitsemalla kansallisella tv-asemalla molemmat puolueet saivat kampanjoida 15 minuuttia päivässä 27 päivän ajan. Keskiössä on nuori mainossuunnittelija, joka Pinochetin ryppyotsaisia vastustajia paremmin tajuaa optimistisuuden ja huumorin voiman. Tuloksena joitakin varsin nerokkaita, tuoreita mainoksia.
Meksikolainen supertähti, taidokas Gael García Bernal esittää päähenkilöä tavalla, joka kantaa koko elokuvaa.
No'ta seurasi festivaalin hienointa otsikkoa kantava leffa: An Episode in the Life of an Iron Picker (Episodi romuraudan kerääjän elämässä). Tämä pienenpieni leffa - kestoltaan tunnin ja vartin - tulee Bosnia-Herzegovaniasta eikä millään tasolla hengi minkäänlaista pyrkimystä kohuun tai yleisön huomion kiinnittämiseen isoilla festivaaleilla. Se on kuvattu mahdollisimman taloudellisesti digi-kalustolla, ilman musiikkia, osissa amatöörinäyttelijöitä.
An Episode in the Life of an Iron Picker on myöskin tällä hetkellä tämän R&A:n SE elokuva. Se löytö, jonka puolesta sanan pitäisi kiiriä ja kaikkien mennä katsomaan. Sillä ne, jotka vielä uskovat ihmistä kunnioittavaan moraaliin, ymmärtävät tämän elokuvan puhtauden.
An Episode in the Life of an Iron Picker ei ole enempää eikä vähempää kuin fiktiivinen dokumentaatio siinä esiintyvien ihmisten tosielämästä. Kaikki näyttelevät itseään kuvauksessa talvisesta romanikylästä, jossa elämä sujuu niin kauan kuin mitään yllättävää ei tapahdu. Mutta elokuvan kuvaamassa perheessä äidin terveys pettääkin yllättäen. Sairaalassa käy ilmi, että tuloillaan oleva lapsi on kuollut kohtuun. Tarvittava operaatio on yksinkertainen, mutta koska äidillä ei ole vakuutusta, ei sairaala suostu antamaan kuolemalta pelastavaa hoitoa ennen kuin 980 markan lasku on maksettu. Sikäläisen markan kurssi on vahvempi kuin euro, joten itse kukin voi laskea 2 ynnä 2 yhteen.
Paperilla koko juttu vaikuttaa lohduttomalta euro-realismilta. Mutta Ken Loachin, Dardennen veljesten ja jopa arkirealistista vaihdetta silmään iskevän Darren Aronofskyn tyyliä muistuttava An Episode in the Life of an Iron Picker onkin jotain muuta kuin inhorealismia: elävää naturalismia. Ja onnistuessaan se on vilpitöntä ja kaunista ja totaalisen mukaansa tempaavaa. An Episode in the Life of an Iron Picker on onnistunut. Se on lajissaan taidokkain dokufiktio, mitä minä olen nähnyt. Vaikka sen vielä mieluummin näkisi filmiltä, etevä digi-kuvaus ja skalpellinterävä leikkaus ainoastaan lisäävät aitoutta. Autenttisuuden aste lähenee sataa, kun Nazif sahaa kärsivällisesti polttopuita jäisestä rungosta tai keräilee peltipurkkeja routaisella sorakuopalla ja pilkkoo kirveellä auton raatoja romumetalliksi. Jaloissa pyörivät kaiken aikaa Nazifin ja Senadan noin neljävuotiaat ja rasavillit kaksostytöt.
Tyhjästä ilmasta leffa ei ole ilmaantunut: ohjaaja Danis Tanovic on sentään, vaikkei uskoisi, Oscar-voittaja. Oscar-leffa muistetaan meilläkin hyvin: terävä ja viihdyttävä satiiri Jugoslavian sisällissodasta, Ei kenenkään maa. An Episode in the Life of an Iron Picker on aivan toista maata, mutta selkeästi asiansa osaavan, synnynnäisen elokuvantekijän luomus. Ja ajattelevan ihmisen: teos on yhteiskuntakritiikki, mutta siinä ei ole mitään osoittelevaa eikä vihaista, vaikka se onkin syntynyt Tanovicin raivoreaktiosta hänen luettuaan lehdestä Mujicin perheen koettelemuksista. Tanovic vain tarjoilee todellisuuden tarkasteltavaksemme. Pohjimmiltaan elokuva käsittelee arkea yhteiskunnassa, jossa huolta ei kertakaikkiaan riitä kaikille. Puhuttelevimmillaan Nazif puuskahtaa jopa sodan olleen parempaa aikaa, vaikka Nazif eli juoksuhaudoissa neljä vuotta elämästään. Rajumpaa kritiikkiä on vaikea kuvitella.
An Episode in the Life of an Iron Picker on vakuuttanut muitakin. Berliinin elokuvajuhlilla elokuva palkittiin kakkospalkinnolla, Juryn Grand Prix'lla. Vielä kauniimpi ele ja osoitus elokuvan herättämästä humaanisuudesta oli Nazif Mujicin palkitseminen parhaana miesnäyttelijänä. Taakse jäivät mm. Matt Damon ja Jude Law.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti