RAA! Halvat huvit

Torstai oli täynnä paitsi toivoa, myös anarkiaa. Vihdoinkin. Yllättävänkin runsaasti tasapainoisesta yhteiskunnallisesta tutkiskelusta ja lempeästä lemmekkyydestä täyttynyt ohjelma ei ole kunnon räävittömiä irtiottoja juuri sisältänyt. Vaan tällä kertaa päivän kolmesta elokuvasta kahdessa näytettiin miehisiä elimiäkin, minkä kai vieläkin katsotaan vaativan jonkinmoista rohkeutta tekijältä/tekijöiltä. Myöskin ulostettiin olkkariin, silvottiin sormia, potkittiin koiria ja venytettiin kääpiöitä. Tässähän alkaa olla tekemisen meininkiä.

"A thoroughly nasty piece of work." - Variety

Päivän - ja festareiden - isoimman yllätyksen tarjosi E.L. Katzin amerindie Cheap Thrills. Ennakkoon ilkeän nihilistiseltä Funny Games -variaatiolta tuntunut pikkuleffa osoittautuikin huojentavan reippaalla annoksella pikimustaa huumoria kevennetyksi zeitgeist-kritiikiksi; Varietyn tulkinta on yliampuva. Perusasetelma on (pikku)näppärä: kaksi vanhaa kaverusta, joista toinen on pikkurikollinen ja toinen juuri potkut saanut perheenisä, jolla on neljä ja puoli tonnia vuokrarästejä, osuu samaan baariin viiden vuoden jälkeen. Heidät kutsuu samaan pöytään vaimonsa synttäreitä juhliva rikas juppi Colin, joka alkaa yhä kasvavilla vedoilla yllyttää kaksikkoa tekemään yhä isompia törkeyksiä. Juhlat siirtyvät avioparin kotiin, ja lopulta potissa on neljännesmiljoona.

Lyhytkuvan aineksista Katz ja käsikirjoittajat kasvattavat taidokkaalla rytmityksellä pitkän elokuvan, joka kantaa loppuun asti. Armoa antamattomalle tulilinjalle osuvat kasvava elintasokuilu, moraalisen kompassin katoaminen, järjettömät tv-ohjelmat (Cheap Thrillsin jälkeen Pelkokertoimen katsojilta vaaditaan jo kunnon selitystä, miksi he eivät ole ulkona keräämässä marjoja) ja, no, koko amerikkalainen/länsimainen elämäntapa. Dramaturgian keskipiste on loistavasti kirjoitettu Colin, joka saa tyhjätaskut viekoiteltua moraaliseen ja, todellakin, konkreettiseen prostituutioon hämäävän luistavin perusteluin. David Koechner tekee loistavan näyttelijätyön. Pirullisen nerokkaan lisän Colinin hahmoon antaa se, että kapealierisine hattuineen, tummine pikkutakkeineen ja kokaiinienergisine maneereineen hän on ilmiselvä Charlie Sheen! Mikä taas vie konnotaatiokentät ihan uusille ulapoille.

Aiheeltaan ja tarinalogiikaltaan Cheap Thrills olisi hyvin sopinut Roman Polanskin ohjattavaksi. Esikoisohjaaja Katz ohjaa silti niin tiukasti ja oikeisiin asioihin huomiota kiinnittäen, ettei parempaa jaksa toivoa. Ymmärrettävästikin hiukan formaaliseksi käyvän tarinan loppuun on rakennettu kaikkien taiteen sääntöjen mukainen summaus yhteen kuvaan, josta löytyy kaikki amerikkalaiselle perheelle keskeinen. Tylyhkösti esitettynä.



Iñarritu, Del Toro, ja Cuaron ovat keränneet kaiken huomion, mutta kyllähän kaiketi Carlos Reygadas on maan elokuvan tärkein visionääri. Se ei tarkoita, että hänen elokuvistaan täytyisi pitää. Viime vuonna Cannesissa parhaasta ohjauksesta palkittu Post tenebras lux lienee Reygadasin tähänastinen päätyö. Elokuvan nimi on latinaa, ja kääntyy "pimeyden jälkeen, valo". Nimi on siis toiveikas. Onko sitten sisältö sitä? No...se täytyy jokaisen itsensä päättää. Reygadas kuvaa kontemplatiivisessa hengessä erästä varakasta perhettä, joka asustaa Meksikon kauneimmalla metsäalueella. Ilman kovin kummoista dramatiikkaa valotetaan perheen kompleksista sisäistä tilaa sekä asemaa pienessä kyläyhteisössä, jonka selvästi rikkain perhe se on. Väkivallanteko kyllä tapahtuu viimein, mutta täysin paisuttelemattomasti.

Sisäänpäinkääntyneessä Post tenebras luxissa ei Reygadas anna katsojalle mitään helppoja eväitä sanomansa löytämiseen. Kahdessa öisessä jaksossa vieraileva surrealistinen vuohenpäinen, punaista valoa hohkaava piru vie ajatukset raamatullisille perisynnin teille. Mutta pään käyttäminen PTB:a katsoessa tuntuu triviaalimmalta kuin aistien: elokuvan tunnelma on se mikä kiihottaa. Reygadasin visuaalisuus on äärimmäisen levollista ja miellyttävää. Teos on kuvattu 4:3-suhteessa (kuten muuten No). Omintakeisin ilmaisukeino on eksteriöörien kuvaaminen reunat ympyränmuotoisissa renkaissa vääristyen; syntyy vaikutelma luonnon katselemisesta tyhjän maitolasin läpi.

Ehkä raflaavimmassa jaksossa perheen vanhemmat vierailevat eksklusiivisella seksiklubilla. Reygadas ei kuitenkaan tarkoituksella provosoi eikä mene mukavuusalueen ulkopuolelle kuvatessaan sinänsä intohimottomasti intiimiydestään huolimatta merkillisen tunteetonta alakulttuuria.

Koirilla ei vieläkään mene meksikolaisessa elokuvassa hommat ihan putkeen. Inhottavassa, mutta hyvällä maulla ohjatussa kohtauksessa perheen isästä paljastuu pimeä puoli: turhautuessaan hän hakkaa lempikoiransa julmasti.

Paljon aikaa käytetään myös AA-kokouksessa. Jos elokuva on, kuten väitetään, omaelämäkerrallinen, tällä on ilmeisyyksiä syvempi merkitys.

Ehkäpä Reygadas puhuu yksinkertaisesti ihmisen tilasta, erään perheen maailmankuvan katsannosta. Silloin teoksen hengestä voi lukea tuntoja vieraantuneisuudesta, kommunikaation epävarmuudesta, kategorisen imperatiivin marginaaliin joutumisesta ja tunteiden kuolemasta.

Mikään ei silti selitä englantilaisten koulupoikien rugby-harjoituksia.



Vahvaa eteläamerikkalaista silmää löytyy myös argentiinalaiselta Darío Nardilta, jonka Sadournín perhoset (Las Mariposas de Sadourní) kulkee Felliniä ja Buñuelia sekoitellen mustavalkoisin kuvin. On yksinomaan valitettavaa, että tarinaan tärkeään rooliin kirjoitettu kirurgi on epäonnistunut hahmo, jonka sekavien ja loputtomien perhosteorioiden takia viimeinen puolituntinen menee viittä vaille pilalle. Sitä edeltänyt tunti on nimittäin lähes loistavaa elokuvaa. Vankilassa kaksinkertaisesta intohimomurhasta istunut kääpiö pääsee koeajalla koittamaan sopeutumista takaisin yhteiskuntaan. Todettuaan työpaikkojen menevän järjestään "normaaleille", päättää hän osallistua kokeelliseen raajojenpidennyshoitoon. Ja tietysti liikutaan taas pornopiireissä.

Pyydän anteeksi, mutta pääosan upeasti tekevää Cristián Medranoa on mahdotonta olla vertaamatta Peter Dinklageen. Medrano ei jää koskaan varjoon Nardin voimakkaasti tyylitellyssä, mielikuvituksellisessa ohjauksessakaan, jossa valon ja varjon kontrasteista otetaan kaikki irti vielä hienommin kuin Blancanievesissä.