Kaikista alkuvuoden 2012 ensi-illoista ilahduttavin on ilman muuta Drew Goddardin esikoisohjaus The Cabin in the Woods ("Perämetsän hökkeli"). Goddard ja käsikirjoittajakumppani Joss Whedon (joka toimii myös tuottajana ja kakkoskamerayksikön ohjaajana) ovat kehittäneet ilmiselvästi inspiroituneen, fiksun, mutta rennon fantasiaelokuvan, jonka kyky saada katsoja unohtamaan kertakaikkiaan ulkopuolinen maailma hakee vertaistaan kaikessa nykyelokuvassa. Näin käy siitä yksinkertaisesta syystä, että meille kerrotaan pitkästä aikaa kunnon tarina. Sellainen, josta ei kekseliäiden käänteiden pidä loppuman ja joka tietää, miksi asiat tapahtuvat niin kuin tapahtuvat.
Kauhugenrellä on viimeisen viidentoista vuoden aikana imuroitu suurenmoisella tehokkuudella teinien kesätyörahat ahneempiin taskuihin, mutta milloin viimeksi tässä lajissa on tarjottu aito tarina, jossa on mielikuvitusta ensimmäisen vartin jälkeenkin? Vastaus saattaisi olla parin vuoden takainen mainio Orphan, mutta The Cabin In The Woods porhaltaa kyllä laadussa senkin ohitse kuin Lamborghini tukkirekasta.
Tuskinpa puheena olevassa elokuvassa on varsinaisesti kyse enemmästä kuin lahjakkaiden tarinaniskijöiden leikittelystä kliseillä, mutta jonkinlaiseen syvälukuunkin tarjoutuu toki mahdollisuus. Cabin... voidaan vähintäänkin nähdä kriittisenä kommenttina nykypäivän splatter-kauhun mielikuvituksettomuuteen ja tiettyyn kyyniseen halvalla rahastamiseen. Goddard ja Whedon ottavat tyylilajin kuluneimmat ainekset (kevytkenkäisten jenkkiopiskelijoiden joukko luoksepääsemättömässä majapaikassa) ja rupeavat tutkimaan niihin sisältyvää logiikkaa tai sen puutetta. Näistä lähtökohdista he intoutuvat luomaan eräänlaiseksi fantasian ja kauhun "maailmanselitykseksi" omaa mytologiaansa. Whedonhan tunnetaan mytologiaguruna, ja koska Goddardkin aloitti kirjoittajanuransa Buffy, vampyyrintappajasta, on Cabinin ideoiden alkulähde helppo jäljittää. Helvetinsuun kynnysmattoahan tässä taas tampataan.
Soppaan kuuluu myös (mahdollisesti Matrixiin viittaava) paranoia. Isoveli valvoo -teoria viedään muun ohessa johdonmukaiseen ääripisteeseensä, mistä irtoaa ihan määrättömästi hupia. Etenkin kun nukkemestareina nähdään verrattomat Richard Jenkins ja Bradley Whitford. Heidän tehtävänsä on tuoda elokuvaan luonnetta ja karismaa. Sillä pääjoukkiolla ei oikein ole siihen mahdollisuutta, nukkeina. Valvomon puolelta on kiva bongata mm. Amy Acker, hänkin Whedon-veteraani Angelin puolelta.
Ymmärrettävää kritiikkiä on herättänyt Cabinin komediallisuus, sillä hc-harrastajat olisivat halunneet nähdä saman tehtävän kunnon kauhuasenteen viitekehyksessä. Mutta tämä ei ole se elokuva. Vaikka Cabin... ei pelota vähääkään, sopii huomauttaa, että hetken koittaessa se ei säästele goressa. Ja feminiiniä yläosattomuuttakin nähdään kerran, joten muodolliset velvoitteet tulevat täytetyiksi.
Komeasti mittasuhteitaan pitkin matkaa kasvattavan elokuvan loppurymistelyissä tekijät vetävät hihastaan hirviöitä joka lähtöön ja tulevat samalla kysyneeksi mikä ihmisiä oikein hirvittää. Mitä me pelkäämme todella? Minkälaista, minkä muotoista erilaisuutta ja poikkeamaa? Itse en haluaisi kohdata samalla puolen jalkakäytävää mykkää herrasmiestä sirkkelinteriä päässään. But that's just me.
Joka tapauksessa, The Cabin In The Woodsin suurin ansio lienee sen osoittamisessa, että kauhu - puhumattakaan fantasiasta - tarjoaa genrenä mainion alustan tarinaniskemiselle ja mielikuvituksen harjoittamiselle. Jos vain viitsii ottaa mahdollisuudesta kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti