Miikka Lommin viime vuonna ohjaama Grind kestää vain reilut neljä minuuttia, mutta ne ovatkin sitten hypnoottisimmat minuutit mitä tässä maassa on kankaalla nähty, no, hyvään toviin. Monialataiteilija Jenni Hiltusen ideoima, karibialaislähtöisestä grinding-tanssista innoituksensa saanut lyhytelokuva laajenee ajatuksia herättäväksi kudelmaksi, jonka viehätys ei suostu haalistumaan nolostuttavan monienkaan katselukertojen jälkeen.
Ja nolostuttanut Grind monia onkin. Se kun on ensi silmäyksellä hidastettuna kuvattu elokuva naisten ihonmyötäisesti puetuista takapuolista ja reisistä. Yleensä tiukassa lähikuvassa. Vähäx pornoo? Kyllä, jos niin haluaa, mutta Grind ei jää tälle pintatasolle, ja siinä salaisuus sen lumovoiman kestävyyteen.
Sillä Grind ei ole vitsi tai provokaatio. Se ohjaa alkuun pinnalle toljottamaan jäävän katseen ohi ilmeisen, katsomaan ihmistä itseään kehollisena oliona. Grindissa voi pysähtyä kaikessa rauhassa tutkimaan ihmisen lihasten ihonalaisia maininkeja, mikä paljastaa mitä todella tapahtuu, kun me liikumme ja käytämme tätä loistavaa työkalua, joka siirtää aivomme paikasta toiseen. Elokuvan tanssijoiden reidet ja pakarat hyllyvät, hyökyvät ja aaltoilevat kuin outo merellinen maisema. Kysymys vaihtuu siitä, mitä me toisiamme katsoessamme näemme, siihen, mitä me haluamme nähdä; siitä, mitä me haluamme näyttää, siihen, mitä me todellisuudessa näytämme. Samalla Grind kyseenalaistaa sen, mitä pidämme seksikkäänä.
Elokuvan metafyysistä luonnetta korostaa sen musiikki, varsinainen neronleimaus. Vaihda tilalle pirteä diskoralli ja koko elokuva muuttuu hassutteluksi; mutta musiikkina onkin Ville Riippan ambienttinen, hieman melankolista Brian Enoa muistuttava, pianovetoinen melodia, joka kommentoi kuvaa aivan jostain muusta kuin eroottisesta kulmasta. Riippan sävellys on kuin Pachelbelin Kaanon kirjoitettuna 2000-luvulle, ja sen aavistuksen alakuloinen rauhallisuus kehottaa katsomaan kankaalle vakavammin silmäterin.
Grind rakentuu tietoisesti kuin musiikkivideo. Sen otokset ovat kaikki hidastettuja ja rytmitys millilleen hiottua. Iloittelevasti, grindauksen hengessä, farkkushortseihin, verkkosukkiin tai lappilaisiin kansanasuihin puetut esiintyjät tanssivat kirkkaan valkoista taustaa vasten. Näin Grind kommentoi ironisen virneen kera musiikkivideoiden maailmankuvaa. Sillä musiikkivideo tämä ei ole. Siinä mielessä Grind on sukua Jan Ijäksen yhtä lailla erinomaiselle Sweet Mov(i)elle, jossa kehon liikuttamisen seksuaalisuus oli tuotu aivan pintaan, vaikka lähestymistapa oli dokumentaarisen kliininen. Molemmat tuovat päivänvaloon aivan neniemme edessä olevaa ihmisyyttä, jota emme näe.
Grind on nähtävissä Nykytaiteen Museo Kiasman Thank You For The Music -näyttelykokonaisuudessa kesäkuun 17. päivään saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti