Heleän ruotsalaisen näyttelijän Ingrid Bergmanin ja neorealistisen italialaisen elokuvaohjaajan Roberto Rossellinin avioliitto kuuluu 1900-luvun kuuluisimpiin. Se solmittiin vuonna 1950 molempien osapuolten jätettyä silloiset aviopuolisonsa lapsineen päivineen. Tämä aiheutti erityisesti Yhdysvalloissa, missä Bergman oli supertähti, valtavan skandaalin, ja metsää kaadettiin hiki hatussa tabloidilehtien tarpeisiin. "Vuosisadan rakkaustarina" kesti seitsemän vuotta, kunnes Rossellini saattoi intialaisen käsikirjoittajan siunattuun tilaan. Molemmat avioituivat uudestaan vuoden sisällä erosta, Bergman kolmannen ja Rossellini neljännen kerran (missä pirun välissä nämä ihmiset ehtivät elokuvia tekemään?) Liitto tuotti kolme lasta ja viisi elokuvaa. Matka Italiaan oli näistä keskimmäinen. Se kertoo avioparista eron partaalla.
Roberto Rossellini kuuluu elokuvataiteen "suurten koskemattomien" joukkoon - hänen elokuviaan on tarkoitus tutkia, ei arvostella. Perusteita löytyy. Elokuvan suurten joukossa Rossellinille kuuluu sija opettajana ja tienavaajana. Esimerkiksi Truffaut pitää häntä Ranskan uuden aallon esikuvana: erittäin sivistynyt, syvällisesti historiaan perehtynyt italialaismaestro oli ensimmäinen, joka luki 400 kepposen käsikirjoituksen. Hänen ensimmäiset elokuvansa Rooma, avoin kaupunki, Paisà ja Saksa vuonna nolla muodostavat kaiken taiteen parnassolla ainutlaatuisen tilityksen toisen maailmansodan syistä ja seurauksista.
Mutta ruotsalaisen vaimonsa kanssa hän käänsi ajatuksensa intiimimpiin, yksilöllisempiin ja henkilökohtaisempiin teemoihin. Tekijänsä itsensä rakastama Matka Italiaan kuuluu tähän jatkumoon, ja, kaiken kunnioituksen kera, sitä sopii kyllä kritisoidakin.
Kun teos nyljetään aivan luihinsa, on kyse kahdeksan vuotta sitten avioituneen englantilaisen pariskunnan matkasta Italiaan selvittämään miehen sukulaiselta jäänyttä perintöä. Pariskunta ei kykene enää muuhun kuin purkamaan toisiinsa pettymystään hedelmättömään liittoon: he eivät ole enää naimisissa, heitä vain yhdistää avioliitto. Perinteinen aihe siis.
Vaikka elokuvasta voikin väittää löytävänsä kaikenlaisia syvällisiä kosketuksia, täytyy katsoa mahdottomaksi kiistää, etteikö se ole huonosti tehty. Kuvaaja Enzo Serafin ei kertakaikkiaan ole tehtäviensä tasalla. Siispä katseltavana on sävyttömästi valaistua mustavalkokuvaa, jonka estetiikka lähestyy tv-näytelmää. Tämän tasapaksuuden keskellä erityistä huomiota kiinnittävät holtittoman kehnot pannaukset, jotka saavat epäilemään kameran kinopäästä puuttuvan rasvan kaikkinensa. Myös leikkaus on usein karkeaa ja jälkiäänitys surkeaa. Mitä käsikirjoittamisen "tekniikkaan" tulee, Rossellini laittaa merkillisen kömpelösti Ingrid-raukan puhisemaan sisäistä monologia ääneen tämän ajellessa yksin villalta kaupunkiin miehelleen kiehuen.
Nämä ovat teknisiä aspekteja, joista ei voida käydä väittelyä. Ne voisi jättää pitkälti huomiotta, jos elokuva olisi omaperäisempi, kiihkeämpi, oivaltavampi, tai jos sanottava kouraisisi syvemmältä; vaikka elokuva ei ole huono, sitä se ei tee. Teos ei yksinkertaisesti leimahda leiskuun. Paitsi lopussa, viimeisen kahdenkymmenen minuutin aikana. Rossellini rakentaa kaksi hienoa jaksoa, joista ensimmäisessä aviopari katsoo mykistävien tunteiden vallassa arkeologisella kaivauksella maasta paljastuvia luurankoja. Tälle jatkeeksi pari ajautuu keskelle väenryntäystä, joka väkevän merivirran tavoin tempaa vaimon miehensä luota. Vertauskuvan voima on sen yksinkertaisuudessa. Mutta kun mies pelastaa vaimonsa, jättää Rossellini näyttelijänsä kamppailemaan niin latteiden vuorosanojen kanssa, että aito tunne väistyy korniuden tieltä. Näiden kahden jakson lisäksi parasta teoksessa on miestä esittävän George Sandersin superlatiivinen suoritus, joka on suorastaan kuormitettu pienten eleiden ja manerismien verkostolla. Mutta verrattuna hiljattain nähtyihin Ozun ja Mizoguchin mestariteoksiin, Matka Italiassa ei vaan ole samasta puusta veistetty.
Orionin näytöksessä nähtiin myös kaksi harvinaisen turhanpäiväistä alkukuvaa. Ensimmäinen oli ruotsalainen uutispala Kort möte med familjen Rossellini, jossa seurattiin tuttavallisessa pullamössöhengessä elokuvaperhettä puheena olevan teoksen kuvauspaikoilla. Täysin meriittejä vaille jäävän arkistofilmin huippukohdassa perheen rehevästä italialaisesta lastenhoitajasta leikattiin läheisen eläintarhan sarvikuonoon. Kuulostaa hauskalta? Ei ollut. Jälkimmäinen bonus puolestaan koostui Santa Brigidasta säilyneistä mykistä hukkapaloista, uusintaotoksista ja sen sellaisesta c-luokan making of -materiaalista, josta eivät voi innostua muut kuin (ruotsalaiset) Ingrid Bergman -fetisistit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti