Yasujiro Ozu oli ajattelevan ihmisen elokuvantekijä - ja elokuvan ajatteleva ihminen. Hänen viimeiset elokuvansa ovat pelkkää ajatusta, kuva kuvalta, vuorosana vuorosanalta; jokainen yksityiskohta syntyy loppuun asti harkitun ajatuksen tuloksena. Viimeiseksi jääneestä elokuvastaan Syksyinen iltapäivä (Sanma no aji, 1962) Ozu riisuu pois kaikki paitsi välttämättömät henkilöhahmot eikä katso tarpeelliseksi kertoa edes varsinaista tarinaa - hän vain näyttää, näyttää millaisia ihmiset ovat, miten he suhtautuvat maailmaan, miten he tekevät asioita, joita tekevät. Anton Tsehov olisi pitänyt Ozu-sanista.
Syksyinen iltapäivä, joka tulee mutkan kautta elokuvan kansainvälisestä nimestä An Autumn Afternoon, sopii suomenkieliseksi nimeksi jo ozumaisuudessaan, mutta alkukielinen nimi viittaa sanma-kalan nauttimisen kautta itse elämän makuun kypsimmillään: analogisesti yksi suomennosmahdollisuus voisi olla ikävän lattea Elämän paras aika. Ehkäpä tyydymme Syksyiseen iltapäivään...
Teoksen teema on seuraavan sukupolven pesästä lähtö. Chishu Ryun esittämän, valkokaulustyöläisenä sodanjälkeisen Japanin resignoituneissa tunnelmissa leipänsä ansaitsevan leskimiehen tyttären täytettyä jo 24 vuotta, käy havahduksenomaisesti ajankohtaiseksi saada jälkikasvu naitettua onnellisesti pois kotoa. Mitään muuta Ozu ei kerro kuin tämän pienen luvun ihmisen kasvuvaiheesta, ja silti kerrotaan kaikki. Elokuvasta oppii, miten japanilainen perhe oli järjestynyt 60-luvun alussa; miten työyhteisö kutoo yhteistä verkkoaan myös työn ulkopuolella; missä arvossa opettajia pidettiin (elokuvan alkupisteenä toimii 40-vuotisluokkakokous, jossa osanottajien arvostetuin jäsen on ilman muuta vanha sensei); miten hävitty sota vaikutti yhä Japanin revityssä, keisarittomassa kollektiivisessa tajunnassa; mitä oli olla japanilainen ajankohdan muutosvaiheessa. Kaikki tämä, selkeästi ja rauhallisesti esitettynä - eikä kamera edes liiku, ei edes linssi tai kuvakulma muutu. Ozu toki leikkaa paljon.
Tämä on niin puhdasta elokuvaa kuin toivoa saattaa, mutta kritiikillekin löytyy sijansa. Jostain merkillisestä syystä Syksyinen iltapäivä tuntuu laahaavan. Elokuva stimuloi sekä ajatuksia että tunteita, ja silti se tuntuu etenevän vitkaan. Ehkä samantyyppiset kohtaukset (kotiin töistä palaaminen, sakentäyteiset illanvietot, baaritiskin äärellä istuminen) toistuvat liian usein tai "väärällä" rytmillä? Yhden katselun jälkeen ei ole mahdollista sanoa. Näyttelijöistä syy ei löydy, se on varma. Mestari Ozun koulinnassa jokainen esiintyjä tekee virheettömän tulkinnan. Muun ohessa Syksyisestä iltapäivästä tulee näin suurenmoinen kuvaus alkoholin ja ihmisen vuorovaikutuksesta: Ryu ja hänen opettajansa esittäjä tarjoavat huikaisevat tulkinnat pienestä ja vähän runsaammastakin hiprakasta. Peter von Baghan on esittänyt, että merkittävien ohjaajien joukossa ei kukaan historiassa pärjännyt ryyppäämisessä Ozulle.
Seksikin on avoimemmin esillä kuin ajan valtavirtaelokuvissa oli tapana. Jos Mizoguchin kymmenen vuotta aikaisempi O'Haru - naisen tie oli tässä suhteessa vuosia aikaansa edellä, Ozunkin lempeässä elokuvassa hätkähdyttää ukkojen arkipäiväinen jutustelu potenssilääkkeistä. Syksyisessä iltapäivässä puhutaankin huomattavan paljon, mikä kuin huomaamatta peilaa sitä, miten vähän siinä ihmiset koskettavat toisiaan. Tästä syntyy Ozulle luonteenomainen zeniläinen elegisyys.
Muuta ei sanottavaa. Paitsi että Chishu Ryu taitaa olla paras näyttelijä, joka koskaan on valkokankaalla hehkunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti