Rikoksia ja rikkomuksia yhtenä Allenin suurimmista

Yleisesti ottaen ne Woody Allenin ohjaukset, joissa hän itse näyttelee, ovat jännittävämpiä kuin ne, missä hän pysyy poissa kameran tieltä. Koominen hahmo, jonka näyttelijä-Allen on luonut, kuuluu vähintään modernin komedian suurimpiin. Itse hän on sanonut, ettei pidä itseään hyvänä näyttelijänä; hänellä on vain oma, kapea alansa, jonka hän osaa tehdä kameralle. Sen hän sitten osaakin tehdä hirmuisen hyvin, niin hyvin, ettei haittaa lainkaan huomata, että hänen hahmoissaan elokuvasta toiseen ei loppujen lopuksi muutu muu kuin nimi. Perusolemus on aina tismalleen samanlainen, alati hermostunut reppana, joka laukoo puolihuolimattomia nokkeluuksia ja puhua papattaa taukoamatta selittäen itselleen ja kaikille muille kuuloetäisyydellä, millainen neuroosien kimppu hän on. Todisteena siitä, miten virtuoosimaisesti Allen tämän hahmon tekee, käy paitsi hahmon näköjään loputon kestävyys, myös se väärinkäsityksen aste, millä Allenin luullaan näyttelevän itseään. Hänen elokuvissaan vierailevat tähdet jaksavat kuitenkin kerta toisensa jälkeen ihmetellä, miten vähäpuheinen ja ohjaamiseen keskittynyt koomikko tosiasiassa on, kunnes syttyy näyttelijä-itsekseen kameran käynnistyessä.

Allen ei myöskään kirjoita dialogia kenellekään niin hyvin kuin alter egolleen. Suunnilleen Hannah ja sisaret (1986) -teoksen aikoihin Allenin käsikirjoituksiin alkoi ilmaantua tiettyä epätervettä mekaanisuutta. Kuin maestro olisi oppinut oman kirjoittamisen tekniikkansa liian hyvin. Valittuaan teeman tai henkilöt, joita haluaa tutkia, Allen käsittelee niitä aina samalla tavalla. Kuvioon kuuluu henkilöiden esittely suoraan katsojalle, usein kertojanäänen avulla, henkilöiden luonnostelu yhden määräävän luonteenpiirteen kautta ja tapa kirjoittaa dialogia, missä henkilöt sanovat ääneen, mitä tuntevat tai minkä reaktion jokin muutos on heissä aiheuttanut. Ei esimerkiksi varmaan ole montaa Allen-elokuvaa, jossa ei kuultaisi repliikkiä "I'm shocked!" - yleensä Allenin itsensä suusta.

Tämä, ilmeisen nopea, tapa kirjoittaa tuottaa vaihtelevin tuloksin joko yhdentekevästi pikkuhauskoja tai kepeydellään miellyttäviä teoksia. "Nopeita" farsseja tai draamoja, joista ei löydy enää entisaikojen suuruuden tuntua, inhimillisen syvällistä tajuamista. Toisaalta, kiinnostavaa kyllä, enemmän huomiota ovat alkaneet kiinnittää Allenin taidot ohjaajana. Esimerkkinä tästä viime vuoden sympaattinen ja pikkukiva Midnight In Paris, joka tarinan tasolla pysytteli konventioiden turvallisissa pintavesissä, mutta kerronnan suhteen porhalsi eteenpäin kuin säihkyvä neitsytmatkaansa kyntävä kuunari.

Ehdotan viimeiseksi suureksi Allen-elokuvaksi vuoden 1989 Rikoksia ja rikkomuksia. Se on hänen elokuvistaan ainoa, jossa tuotannon kaksi päälinjaa, romanttinen komedia ja introvertti moraalidraama, yhdistyvät.

Ilman Allenin läsnäoloa Rikoksia ja rikkomuksia olisi Match Point -tyyppinen rikosdraama. Allen kuitenkin on läsnä omassa nebbish-asussaan ja tuo siten rikkaan vastapainon kovalle päätarinalle, joka valottaa syyllisyyttä ja moraalittomuutta. Martin Landaun läpitunkevasti näyttelemä silmälääkäri Judah Rosenthal murhauttaa rakastajattarensa säilyttääkseen avioliittonsa ja sekalaiset salaisuutensa.

Rikoksia ja rikkomuksia on mahtava elokuva, viittä vaille mestariteos. Alkupuolella Allenin maneerit kirjoittajana näkyvät pinnalle, mutta tällä kertaa tarina ja rakenne ovat niin mehukkaita, että elokuva kehittyy upeisiin mittasuhteisiin. Murhaan liittyvissä jaksoissa, joissa Allen soittaa Rosenthalin jumaloiman Schubertin jousikvartettoa, ohjauksessa on hätkähdyttävää briljeerausta. Allenin omissa jaksoissa, joissa hän hakkailee Mia Farrow'ta ja tekee pikkumaista pilkkaa kadehtimastaan tv-tuottajasta (loistelias Alan Alda), joka säälistä palkkaa dokumentaristi-Allenin tekemään itsestään henkilökuvaa, on sellaista koomista lentoa, että oksat pois. Elokuva saa nauramaan ääneen useammin kuin mikään pitkään aikaan. Siinä kuullaan mm. kuuluisa vitsi siitä, kuinka tämä ei ole dog eat dog world, vaan jotain vielä pahempaa, ja kun Allen kertoo avioliittonsa ajaneen seksuaalisesti karille, hän laukoo seuraavaa: "Last time I was inside a woman, was when I visited The Statue Of Liberty." Ei tämän luokan vitsejä kuulla Allenin elokuvissa enää.

Tämän teoksen yhteydessä Allenia syytettiin epäoikeudenmukaisesti kyynisyydestä, koska hän jätti teoksen pääpahan rankaisematta. Mutta juuri tästä Allenin väitteessä on kyse, siinä määrin, että edellisen lauseen sisältämä juonipaljastus ei vie mitään elokuvalta pois. Tämä on tarina, joka näyttää, miten elokuvateatterin ulkopuolisessa todellisuudessa asiat usein/yleensä käyvät. Elokuvan pääkysymys ei kuulu mitä tapahtuu, vaan miksi ja miten. Sama koskee itse teoksen rakennetta. Rikoksia ja rikkomuksia on vaikuttava sen vuoksi, miten se on tehty. Siinä on tavattoman notkea takaumatyyppinen jakso, jossa Rosenthal nähdään väittelemässä moraalista lapsuudenajan perheensä kanssa. Erityisen fantastinen "pieni hetki" näyttää toivottomasti ihastuneen Allenin soittamassa Farrow'lle. Hän pyörittää numeron, istuu sängylle - eikä tämä heti vastaakaan. Sen sijaan kamera lähestyy hitaasti Allenin kasvoja ja koko maailma pysähtyy toviksi. Kuvan idea ei johdakaan Allenin onnistuneeseen yritykseen tavoittaa rakkautensa kohde, vaan koomikon pysäyttävän ahdistuneet, surullisuutta ja epätoivoa sekaisin ilmentävät kasvot. Komeasti vaikuttaa myös Allenin oivaltava ratkaisu pohjustaa elokuvan kunkin osan teemoja ja tunnelmia katkelmilla vanhoista amerikkalaisista klassikoista, joita Allen sukulaistyttönsä kanssa käy katsomassa.

Rikoksia ja rikkomuksia päättyy poikkeuksellisen taidokkaaseen epilogiin, jossa kaikki ei ole käynyt hyvin, mutta elämä jatkuu ja tehtyjen tekojen merkit näkyvät henkilöiden kasvoilla ja kuuluvat sanoissa. Sitä ennen olemme saaneet nauttia monipuolisesta kuvauksesta niin moraalisen rajankäynnin reunaehdoista kuin juutalaisen perinteen painolastista modernin ihmisen harteilla.

Kaksi naista

Jos pyydettäisiin nimeämään kaksi elokuvantekijää, jotka ovat kauempana toisistaan kuin Michael Haneke ja Woody Allen, pää löisi hetken tyhjää. Ja kuitenkin teoksilla Pianonopettaja ja Toinen nainen on silmiinpistäviä yhtäläisyyksiä.

Äitinsä henkisesti dominoima pianovirtuoosi Erika kärsii psykoseksuaalisesta häiriöstä ja haaveilee väkivaltaisesta seksistä. Filosofian professori Marion tuntee etääntyneensä emotionaalisesti ja seksuaalisesti aviomiehestään ja saa huomata saapuneensa henkilökohtaisen kriisin kynnykselle. Erika ja Marion ovat molemmat erikoisalojensa mestareita, 40-50-vuotiaita, älyn ohjaamia ja yksinäisiä, seksuaalisesti turhautuneita keski-ikäisiä, lapsettomia naisia. Kumpikaan ei ole (enää) kovin viehättävä eikä intohimoja herättävä.

Allen ohjasi Toisen naisen ollessaan itse viisissäkymmenissä vuonna 1988 ja otti introspektiivisen kamarinäytelmänsä malliksi Ingmar Bergmanin Mansikkapaikan. Siinä missä Bergmanin professori Borg kärsii ahdistuksesta vanhuuden lopulla, Allenin naisprofessori on tutkimus keski-iän kriisistä. Otsikon toinen nainen viittaa samaan aikaan sekä viereisen asunnon raskaana olevaan Mia Farrow'hun, joka puhuu terapeutilleen, Marionin omaan nuoruuden itseensä, joka joutui väistymään vaativan akateemisen uran tieltä, sekä vielä naiseen, joka on syrjäyttänyt Marionin seksuaalisten halujen kohteena tämän aviomiehen elämässä.

Pianonopettaja perustuu Elfriede Jelinekin vastapornografiseen romaaniin, jossa kirjailija kuvaa ääri-ilmiötä seksuaalisen tukahtuneisuuden alueella. Haneken elokuvan Erika on yksi modernin elokuvan surullisimmista henkilöistä. Erika on jäänyt syistä, joita ei koskaan selitetä henkisesti äitinsä vangiksi, jakamalla äidin valvonnassa jopa saman sängyn yön lepoa varten. Hyvin todennäköisesti, joskaan ei yksiselitteisesti, seksuaalisesti kokematon Erika kapinoi äitinsä edessä antaen kuitenkin periksi joka kerta. Siinä missä Marionin ystävät paljastuvat pinnallisiksi suhteiksi, Erikalle ei Haneke anna ystäviä lainkaan. Erikan elämä kurinalaisena ammattilaisena joutuu kriisiin hänen joutuessaan (oletettavasti) ensimmäistä kertaa miehen halujen kohteeksi. Walter on parikymmentä vuotta nuorempi, egoistinen ja lahjakas, kukaties Erikaakin lahjakkaampi.

Sven Nykvistin kuvaama Toinen nainen on esteettisesti hienostunut. Kuvat ovat tarkkoja ja paljastavia, ilman että niissä on mitään turhaa. Takaumien käyttö on erityisen elegantti taidonnäyte. Pianonopettaja on puolestaan esteettisesti tietoisen ruma. Erikan maailma on polaroidmainen euro-ghetto, loisteputkien ja himmeän asvaltin Wien, vailla visuaalisia virikkeitä, maailma, missä Erika lunastaa itselleen paonomaisesti hetken pornoliikkeen nakukopissa. Erikan ja Walterin välisen eroottisen valtataistelun Haneke kuvaa ahdistavan pitkin otoksin, joiden loppumista alkaa melkein huomaamattaankin toivoa. Jos jotain, Pianonopettaja tuntuu vielä rankemmalta kuin kymmenen vuotta sitten.

Toisen naisen aikoihin Allen näyttää ainakin nykypäivän perspektiivistä kehittyneen ohjaajana ohi kirjoittajan kyvyistään. Elokuvan isoin virhe on päähenkilön turhia selittävä kertojanääni, joka toistuvasti etäännyttää kuvakerronnan seesteisestä melankoliasta. Tämän lisäksi Allenin käsikirjoitus alleviivaa kömpelösti eräitä luonnekuvauksia. Tämä ohjaaja-Allenin ja kirjoittaja-Allenin epätasainen kilpajuoksuhan näkyi erityisen selvästi viime vuoden Midnight in Parisissa, jonka pikkunokkela tarina kulki nätisti kuin kiskoilla. Paras vitsi oli käsikirjoituksen palkitseminen Oscarilla. Toista naista kantavat myös hienot näyttelijät. Gena Rowlands hahmottaa yhdessä ei-cassavetesläisistä päätöistään vähäeleisesti professorin käännekohdassa. Mia Farrow tekee professorin eräänlaisena alter egona yhden aidoimmista töistään. Erityisen hienoja ovat Harris Yulin Marionin veljenä sekä muutamaa kuukautta ennen pois menoaan taltioitu John Houseman. Marionin isää 85-vuotiaana esittävä romanialainen legenda huokuu elettyä elämää ja tehtyjä oikeita ja vääriä valintoja.

Pianonopettajaa on ensi-illastaan pidetty Isabelle Huppertin bravuurina. Oikeutetusti, mutta Benoít Magimel on tasan yhtä hyvä - tämä vain ei ole Walterin vaan Erikan tarina. Huomiota herättävää on, kuinka vähän Huppert itse asiassa tekee: hän on parin passiivinen osapuoli dominoivasta roolistaan huolimatta.

Oman lukunsa ansaitsee Pianonopettajan musiikki. Vaikka Erika onkin Schubert-ekspertti, Haneken on täytynyt tietää, että A-duuri-sonaatin Andantino-osa soi unohtumattomasti Bressonin Balthazarissa ja että pianotrio on monille tuttu Kubrickin Barry Lyndonista. Eivät järin onnellisia kertomuksia kumpainenkaan.

Pianonopettaja merkitsee Michael Haneken keskeisintä ohjaustyötä. Mikä ei merkitse samaa kuin paras: Pianonopettaja ei ollut Haneken paras edes ilmestyessään. Mutta se aloitti uuden vaiheen elokuvantekijän työssä. Aiempien töiden tarkoin säännöstelty ironia ja sardonisuus ovat poissa, samoin kuin kerronnan fragmentaarisuus. Pianonopettaja on äärettömän vakava elokuva äärettömän vakavasta ihmisestä. Yksi tapa lähestyä tätä suggeroivaa ja vaikeaselkoista elokuvaa on katsoa sitä kuvauksena hinnasta, minkä joutuu maksamaan uhratessaan kaiken yhden päämäärän eteen. Tämäkin on yksinkertaistus, mutta Erikassa voi nähdä älyn ylivallan tuottamat vahingot tunne-elämässä. Vielä helpompi on ymmärtää Pianonopettaja kertomuksena siitä, kuinka pitää varoa sitä mitä toivoo. Tästä näkökulmasta rajuinta ja omaperäisintä elokuvassa on, että kun Walter lopulta toteuttaa Erikan fantasiat ja päätyy raiskaamaan tämän, ei teko herätä luonnollista empatiaa naista kohtaan. Eipä mieskään tunnu saavan itselleen kuin tyhjää käteen. Mutta onko teos myös kommentti naisen seksuaalisen itseilmaisun rajoista? Mahdollisesti, mutta silloin elokuvaa katsoessa tuntuu jatkuvasti, että kirjasta on jäänyt jotain täsmentävää pois. Tätä korostaa teoksen hienostuneen avoin lopetus, joka kuitenkin jättää katsojan puntaroimaan kovin monien vaihtoehtojen äärelle. Ratkaisua ei tarjota, edes epäsuorasti. Erikalla on vain enemmän haavoja nuoltavanaan kuin elokuvan alussa. Merkillistä kyllä, Allenin nainenkin päätyy avoimen oven eteen, joskin paljon - tai ainakin vähän - lohdullisemmissa merkeissä.

Allenin elokuva on joka tapauksessa yhtä manhattilainen kuin ohjaajan muutkin. Mutta Pianonopettajassa, kaikesta hienoudestaan huolimatta, jokin falskaa. Sillä Haneke on päättänyt tehdä Wieniin sijoittuvasta elokuvastaan ranskalaisen roolittamalla sen ranskalaisilla ranskaa puhuvilla. Tätä ei melkein huomaa, mutta kun sen huomaa, päätyy kysymään, mitä konnotaatioita olisikaan tarinaan liittynyt, jos saksankielinen viitekehys olisi säilytetty. Ranska ja sen saksankieliset naapurivaltiot ovat nimittäin kulttuurisesti aivan eri raiteilla, ja Pianonopettajan käsittelemä seksuaalisen perversion (sadomasokismin) historia liittyy kollektiivisessa tajunnassa raadollisemmin saksalaiseen kuin ranskalaiseen kulttuuriin. Ehkä Haneken kuvaus olisi siksi ollut vielä aidompi ja satuttavampi kolisevammalla ja ruhjovammalla saksalla.