Au hasard Balthazar (1966) pitää paikkaa maailman ahdistavimpien elokuvien joukossa. Todellinen mysteeri, mikä erottaa sen hengenheimolaisistaan, on se, miten Balthazar voi samalla olla niin äärettömän kaunis.
Kuin hiottu tumma kivi, Balthazar on yhtä tummanpuhuva kuin se on täydellinen. 65-vuotiaan Robert Bressonin teos mahdutti Godardin mukaan "koko maailman puoleentoista tuntiin". Bressonin elokuva on pessimistinen, mutta se ei edusta helppoa keppihevospessimismiä, mihin olemme tottuneet: Bresson liikkuu kyynisen ihmisvihan yläpuolella. Passiivisena lähes loppuun saakka pysyvä Balthazar on Ihmisen todistaja, tämän umpimielisen eläimen kautta Bresson näyttää, miten epäinhimillinen laji ihminen itse asiassa on. Balthazar pysyy muuttumattomana, kun hänen lapsuudenystävänsä kasvavat aikuisuuden kynnykselle ja tekevät yhä vieraammiksi ja oudommiksi käyviä valintoja, etenkin rakkauselämänsä suhteen. Kaiken minkä he kärsivät, aasi kärsii kaksinverroin. Se on eläimen osa.
Tämä sydämeenkäyvä monologi inhimillisyyden katoamisesta inhimillisestä maailmasta ei suo kuvaamilleen montaa onnen hetkeä. Anne Wiazemskyn (jonka Godard pian sormusti) debyytissään hauraasti hahmottama Marie käy lapsuudenonnesta kohti aikuistumisen tragediaa tavalla, jossa heijastuvat ainakin yhden sukupolven kokemukset, niin poliittiset, seksuaaliset kuin perhesosiaaliset. Kaiken tämän Bresson näkee kirkkaasti.
Eskapismi on koodisana todellisuudesta pakenemiselle. Vaikka elokuvateatterin pimeyteen. Entä sitten, kun eskapismista tulee liian suosittua? Koskeeko kysymys tulevaisuutta vai aikaa, jossa elämme nyt? Tältäkö näyttää eskapismihakuinen maailma? Katsotuimpien elokuvien lista antaa epämiellyttävältä tuntuvan vastauksen. Oli kuinka tahansa, todellisuudelta pakeneminen on illuusio. Elokuvien maailmaan siirrettynä kysymys antaa vastaukseksi, että tarvitsemme enemmän Balthazarin kaltaisia elokuvia - jos vain joku osaisi niitä vielä tehdä. Balthazarin katsominen kirvelee ja koettelee positiivisuuteen aivopestyä, mutta myös vapauttaa, koska se käsittelee todellisuutta ja tarjoaa kauneutta sekä tunteita, jotka vaikuttavat kadonneen valkokankailta, kuten jalous, ylevyys, empatia, rakkaus...
Balthazar kuuluu maailmanelokuvan kauneimpiin teoksiin. Mestari Ghislain Cloquetin mustavalkokuvaus risteyttää eripariset tyylit: sadun ja realismin. Jokainen otos on herkkävaistoinen ja todistusvoimainen, sekä esteettisesti kaunis että voimakkaasti ilmaiseva. Toteamus: Cloquet'n nimi on painunut unohduksiin - ja kuitenkin hän on merkinnyt Uudelle Aallolle niin paljon jo Resnais'n Yöstä ja usvasta lähtien. Cloquet kuvasi Bressonin ja Resnais'n lisäksi merkittäviä teoksia Louis Mallelle, Jacques Demylle, Arthur Pennille ja Woody Allenille. Roman Polanskin Tessistä hän voitti Geoffrey Unsworthyn kanssa melkein kaiken mahdollisen Oscaria myöten.
Kuten toinen usein - ja väärin - staattiseksi mielletty mestari, Yasujiro Ozu, Bressonkin leikkaa paljon. Ankaruudestaan ja huumorin vähyydestään huolimatta Balthazar ei ole hidas, ja kamera liikkuu. Musiikkia Bresson käyttää vähän, mutta elokuvan nähneet voivat tuskin unohtaa Schubertin pianosonaatin nro 20 rauhallisenpainavia sointuja.
Eläinten väärinkohtelun symbolina Balthazarin voittanutta tuskin löytyy. Eläinten asialle omistautuneet järjestöt voisivat käyttää Bressonin hypnoottista merkkiteosta vuosittaisen kokoontumisen aiheena ja tekisivät siinä oikein. Melkein kenen tahansa toisen filmografiassa Balthazarin tapainen elokuva merkitsisi uran ehdotonta huippukohtaa, mutta Bressonilla on lyödä pöytään Kuolemaantuomittu on karannut...Taskuvaras...Jeanne D'Arc...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti