Miksi Stop Making Sense on maailman paras konserttielokuva?
Koska vuonna 1983 Talking Heads oli maailman kiinnostavin live-bändi. Koska Talking Headsin roudarit olivat parempia kuin muut. Koska Tina Weymouth on maailman paras naisbasisti. Koska taustalaulajilla ei ole rintaliivejä. Koska David Byrne ei koskaan hymyile. Ja koska hän on musikaalinen nero.
Ennen kaikkea Stop Making Sense on maailman paras konserttielokuva, koska lahjakas Jonathan Demme löysi tiensä täydellisesti samalle aaltopituudelle yhtyeen kanssa ja toteutti vuorenvarman vision siitä, miltä Talking Headsin pitää valkokankaalla näyttää. Siksi elokuva virtaa yhtenä katkeamattomana energiaryöppynä ensimmäisestä kuvasta aivan viimeiseen antamatta yleisölle aikaa hengähtää.
Burning down the house!
Näin viimeisen päälle mietittyä rock-elokuvaa ei ollut ennen nähty. Jos David Byrne oli miettinyt konsertin koreografian viimeistä piirtoa myöten, ei Demme jäänyt pekkaa pahemmaksi. Pelin avaa jo ensimmäinen tracking shot, jossa kamera kulkee lavalle astelevien tennareiden edellä ja kohoaa sitten laulajan kasvoille. Dynamiikan panokset on määritelty eikä niistä tingitä koko elokuvan aikana. Jokainen leikkaus tähtää yhtyeen hillittömän rytmiikan ja draivin kiinni nappaamiseen.
Harvalla bändillä on varaa aloittaa settinsä kahdella parhaalla biisillään. Mutta Talking Heads heittää avajaisiksi Psycho Killerin ja Heavenin. He voivat tehdä sen, koska molemmat ovat pienimuotoisia, akustispohjaisia kappaleita, jotka on suuniteltu alkusoitoksi koko ajan volyymiä kasvattavalle konsertille. Psycho Killerin Byrne esittää yksin. Heavenissä hänen rinnalleen tulee Tina Weymouth. Kappale kappaleelta elämänriemua hehkuva bändi lavalla kasvaa ja kasvaa, samalla kun musiikin tempo kiihtyy, kunnes tullaan pisteeseen, jossa Byrne yksinkertaisesti juoksee lavaa ympäri kuin hänessä olisi akku, johon bändi syöttää jatkuvasti lisää virtaa.
You may tell yourself, this is not my beautiful house
Jos Stop Making Sense olisi näytelmäelokuva, David Byrne olisi sen ehdoton päätähti. Demmen notkea ohjaus kiertyy karismaattisen pääosan esittäjän ympärille ja ottaa pitkin elokuvaa vähitellen avautuvassa muodossaan yleisön mukaan vasta viimeisten minuuttien aikana. Mielettömän kovassa kunnossa olevan laulajan ääni ei petä, vaikka hän juoksee puolet ajasta. Rockin moderni Buster Keaton satirisoi performanssissaan nykyajan teollistunutta yhteiskuntaa, jonka lokeroihin puserretut valkokauluskansalaiset ovat menossa jengoiltaan ja kärsivät lisääntyvistä spastisista oireista. Jokainen esitetty kappale visualisoidaan lavalle ja elokuvaksi, minkä takia Stop Making Sense pysyy elokuvallisesti aina jäntevänä. Mikä tärkeintä, elokuva kuulostaa hyvältä, mikä johtuu paitsi digitaalisesta äänityksestä, myös hillittömässä vedossa olevasta, yhteen hioutuneesta bändistä, joka näköjään soittaa jokaisen biisin paremmin kuin studiossa.
Mitä konserttielokuvan lajiin tulee, Stop Making Sense tekee selväksi, että näyttävyys ei riitä, taltioiminen ei riitä, kameroiden määrä ei riitä. Kyse on dokumenttielokuvan muodosta, jolla on mahdollisuus kommenttiin, tutkimukseen ja näkökulman valintaan. Stop Making Sense on show, muttei ontto spektaakkeli.
Tapauksena se on tähän mennessä once in a lifetime...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti