Saunavieraan hienous ei kumpua sen elokuvallisuudesta, näyttelijätöiden rehevyydestä, ei edes kertomuksen jännitteistä, vaan siitä, että se on väärentämättömästi Anssi Mänttärin elokuva.
Näinä aikoina (joskaan "ajat" eivät välttämättä ole muuttuneet sen kummemmiksi vuosikymmeniin), jolloin valkokankaan hehkussa on yleensä tyytyminen anonyymiin, mutta siististi ja mukavasti rullavaan viihteeseen, persoonallinen filmi erottuu joukosta ja muistuttaa jo silkassa harvinaisuudessaan likeisesti taideteosta. Saunavieras on tällainen, sillä vain Anssi Mänttäri olisi voinut tehdä tämän elokuvan. Oikeutetusti hän allekirjoittaakin sen isoin kirjaimin.
Saunavieraalla on vain yksi tekijä, jolla on paljon avustajia. Tämän vuoksi sen "ääni" erottuu kaikista muista. Sekään ei merkitsisi mitään, jos äänen takaa ei löytyisi sanottavaa. Käsiteltäköön teoksen silmäänpistäviä puutteita myöhemmin, mutta Saunavieraasta löytyy tuskin vuorosanaa tai kameranliikettä, joka ei punoutuisi tarpeellisena kokonaisuuteen. Siksi se vetää mukaansa hämmästyttävästi vaatimattomasta ulkoasustaan huolimatta.
Niin kuin Mänttärin elokuvat aina, Saunavieraskin on ihmistutkielma. Parissakymmenessä näytelmäelokuvassaan Mänttäri on ehtinyt jo luonnostella melkoisen rikkaan katraan tunnistettavia tyyppejä ympäriltämme, mutta ei mitään niin holtittomasti itsekeskeisyydessään rypevää kuin Lappiin kelomökilleen paennut menestyskirjailija Jalo Rautakallio - upea nimi vastaa upeaa hahmoa. Rautakallio on niitä öykkäreitä, jotka oikeuttavat ylemmyytensä toisten edessä lahjakkuudellaan, älyllään ja menestyksellään ja väärinkäyttävät kaikkia kolmea. Syväkerroksista Mänttäri kaivaa esiin epäonnistujan, joka ei urallaan ole yltänyt nuorempana hellimiinsä ideaaleihin ja on purkanut riittämättömyyden tunnettaan niillä perinteisillä tavoilla, jotka ovat kariuttaneet kaikki ihmissuhteet. Löytäessämme Rautakallion elämänvaiheesta, jossa keski-ikä on juuri taittumassa vanhuuteen, kirjailija ruokkii viinalla vimmaisesti libidonsa viimeliekkejä heijastaen patoumansa siekailemattomana misogyniana.
Mänttärin skarpissa käsikirjoituksessa - joka sivumennen sanottuna lienee tekijänsä paras sitten Palkkasoturin, ja jonka rinnalla muut aikamme kotimaiset skenaariot näyttäytyvät "täyn' ääntä, vimmaa, vaan tarkoitusta vailla" - Rautakallion vastapeluriksi ilmaantuu otsikon roolin täyttävä geologi, joka peilaa passiivisuudellaan kirjailijan yliampuvaa egoa. Alkaa tunteella käsitelty keskusteludraama, joka sisältää psykologisen trillerin potentiaalin tavalla, jonka autenttisuutta ei olla tavoitettu missään aikoihin: Saunavieras on jännittävä ja kiinnostava ilman, että se käyttää hyväksi genre-elokuvan kaavioita.
Saunavieraassa kiroillaan ja mäyhätään estoitta, mutta ohjaajan kosketuksesta johtuen ei nyt sorruta peripohjolalaiseen huutamisen teatteriin. Kankaalla vaikuttaa kaksi voimahahmoa, kaksi näyttelijää, Jone Takamäki ja Kari Väänänen, joiden välinen kommunikointi pysyy aina asiassa välittäen uskottavia tunteita ja kriittisen yhteiskuntanäkemyksen, jonka kanssa katsojakin kykenee istuimellaan mielekkääseen keskusteluun.
Saunavieraan dynamona toimivan Kari Väänäsen lahjakkuutta ei ole asetettu kyseenalaiseksi enää vuosikymmeniin, mutta syystä tai toisesta hän ei elokuvanäyttelijänä ole ollut kiinnostava pitkään aikaan. Nyt kaikki muuttuu. Jalo Rautakallio on tour de force. Väänänen repii kirjailijamäntin kliseen rajoilta mahtaviin ulottuvuuksiin. Ehkä roolin upeus on suoraa perua siitä, että Mänttäri kirjoitti hahmon suoraan Väänäselle, ehkä syy on muualla - kunnia kuuluu joka tapauksessa loistavalle näyttelijälle. Tässä ollaan tekemisissä näyttelijän perustehtävän kanssa, tuoda päivänvaloon ympärillämme hyöriviä tyyppejä, joista asuttamamme yhteisö muodostuu, ja auttaa ymmärtämään, mitkä näiden (eli meidän) syyt ja seuraukset tässä yhteisessä kaaoksessamme ovat. Väänäsen tyhjentävä esitys sallii kurkistaa tiettyihin patologisiin piirteisiin, jotka hiekoittavat oravanpyörämme rattaita - mutta tuovat siihen myös lisäväriä.
Saunavieras jatkaa sitä luontevasti keskustelevaa elokuvaa, mistä Mänttäri tunnetaan. Kaikki syntyy kohtaamisissa, ajatusten siirrossa, mistä kasvaa säiemäisesti elokuvantekijän oma kuva maailmasta. Sen kanssa voi sitten väitellä ja purnata, joka tapauksessa siihen voi ottaa osaa. Jos tämä elokuvan sisällöksi kutsumamme aines jättää kylmäksi, on elokuvantekijä epäonnistunut yrityksessään tavoittaa katsojan eikä elokuvaa pelasta mikään. Jos sitä taas pitää kiinnostavana, paljastuu Saunavieras kaiken muun lisäksi hyvin hauskaksi elokuvaksi. Rautakallion lataukset - etenkin naissukupuolta kohti - ovat usein aika huikean katkeraa tulitusta, höystettynä tarvittaessa vaikka Einari Vuorelan säkein. Mänttäriinsä perehtyneitä puolestaan palkitaan maukkailla sisäpiirin vitseillä: maallisen mammonan ja menestyksen kroonisesti karttama ohjaaja nähdään yhden kohtauksen verran "vuorineuvoksena, yhtenä tämän maan rikkaimmista miehistä"...
Paljon on Saunavieraan yhteydessä puhuttu sen toteutuksen kömpelyydestä. Elokuvaa on milloin haukuttu, milloin moitittu huonosti kuvatuksi ja ohjatuksi, ylipäätään huonosti tehdyksi. Kritiikillä on oikeutuksensa. Mutta elokuvan puutteet eivät liity tarkkaan ottaen sen ohjaukseen eivätkä kuvaukseen.
Saunavieraan kuvauksessa on muutama kömpelösti tärähtelevä ajo (ehkäpä 12 kuvauspäivää olivat hiukan niukat...), mutta muuten kamera tekee juuri sen, mitä Mänttärin elokuva vaatii: yksinkertaisimmista mahdollisista asemista se sallii kuvattavien hahmojen/näyttelijöiden hengittää ja asettua osaksi tilaa, jonka jakavat katsojien kanssa. Saunavieraassa tämä on erityisen tärkeää, koska näyttelijät liikkuvat pitkiä aikoja dokumentaarisessa alastomuuden tilassa. Mänttärin pelkistetty lähestymistapa sallii heidän säilyttää arvokkuutensa ja tehdä roolia. Tämä liittyy siten myös ohjaukseen.
Ongelma onkin kuvanlaatu. Saunavieras näyttää kotivideomaiselta, mutta siitä ei pidä syyttää ensi sijassa kuvaajaa - ohjaaja kantaa tietenkin osan vastuusta -, vaan jälkituotannosta vastaavia. Saunavieras asettaa koko ajan vellovan keskustelun digitaalisesta elokuvasta vielä uuteen näkökulmaan, sillä sen yhteydessä ei voi puhua mielekkäästi siitä, miten "digiprojektio on filmin kalpea xerox-kopio": jälki on liian kömpelöä. Mutta miten asettaa tämä muutoin nautittava, älykäs ja hauska elokuva perspektiiviin? Vastaus saapuu tämän artikkelin kirjoittamisen aikana. Teattereihin saapuu amerikkalainen Haywire, paljon korkeamman profiilin elokuva, joka Saunavieraan lailla ei ole käynyt läpi millin vertaa fotokemiallista prosessia. Ja katso! missään olennaisessa mielessä se ei näytä yhtään Saunavierasta paremmalta. Toki siinä on enemmän värisävyjä, kamera liikkuu vinhemmin, jälkikäsittely näyttää siloitellummalta - mutta yhtä kaikki Haywire näyttää aivan yhtä häiritsevästi luonnottoman videolta kuin tuhat kertaa halvempi Saunavieras. Vain tämä vaikutelma on olennainen. Eikä Haywirella ole muussa mielessä yhtä kiinnostavaa annettavaa kuin Saunavieraalla. Jos siis Saunavieras näyttää "epäelokuvalliselta" - tarpeettomassakin määrin - ei syy ole sen tekijöissä, vaan ajan muuttuvissa käytännöissä, jotka repivät elokuvan alkuperäistä hohdetta kaikkialta minne kyntensä yltävät.
Näissä oloissa syntyneeksi elokuvaksi Saunavieras on kunniallisempi ja kestävämpi saavutus kuin ylivoimainen valtaosa multiplexien nykytarjonnasta. Ja vain yksi luku Anssi Mänttärin vähintäänkin ainutlaatuiseksi luonnehdittavalla uralla, jonka seuraavista luvuista on jo kolme (!) viittä vaille valmiita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti