Vuosina 1805-1813 Napoleon I:n Ranska ja Aleksanteri I:n Venäjä kävivät kaksi suurta sotaa, jotka jättivät pysyvän jäljen Euroopan kasvoihin.
Vuosina 1865-1869 hyvin lahjakas mies kirjoitti tuosta sotimisen ajasta syvällisen romaanin, joka jätti lähtemättömän merkin kirjallisuuden historiaan ja historiankirjoihin.
Ja vuosina 1962-1967 paljon lahjattomampi mies ohjasi romaanista hirmuisen valtavan elokuvan, joka vaikutti peruuttamattomilla tavoilla hänen omaan elämäänsä.
Borodinon taistelusta, tuon kaukaisen-läheisen ajan tärkeimmästä yhteenotosta, tullessa kuluneeksi 200 vuotta, saatettiin Helsingissä nähtäville neuvostoelokuvan monumentti ylitse muiden, Sergei Bondartshukin mitään määrällisiä rajoituksia tunnustamaton tulkinta Sodasta ja rauhasta. Bio Rexin kankaalle heitetty harvinainen 70 mm:n projektio täytti taukoineen koko sunnuntai-illan kello kolmesta puoli yhteentoista saakka. Jotakin tämän poikkeuselokuvan mittasuhteista kertoo, että kuusituntisenakin nähty versio oli lyhennelmä: alkuperäinen, neliosainen neuvostoliittolainen ensi-iltaversio kesti liki 8,5 tuntia sisältäen ilmeisesti jonkin verran toistoa. Mutta tässä tapauksessa pisin tuskin merkitsee parasta, vaan vain pisintä, ja kuusi tuntia antaa Bondartshukin visiosta täysin pätevän ja kenties pätevimmän kuvan. Mikä tahtoo sanoa, että parasta mitä hänen Tolstoi-filmatisoinnistaan jää sanottavaksi on, että se on "maailman kallein elokuva". Mikä näkyy kankaalla.
Äärimmäisen uskollisena romaanille, Bondartshukin filmatisoinnissa on tyydytty (tai ei ole muuta uskallettu) vain siirtämään alkuteoksen sivuja sellaisenaan valkokankaalle. Tällöin on saatu aikaan haavaton ruumis, joka ei hengitä. Huolimatta hankkeen eteen nähdystä suunnattomasta vaivasta Sotaa ja rauhaa katsoo etäältä tapahtumiin mukaan tempautumatta. Sillä kun romaanitaiteen ja elokuvan välistä kielieroa ei ole haluttu tunnustaa, ei Tolstoin eepos ole löytänyt elokuvallista muotoaan. Kiinnostavinta elokuvassa onkin sen dokumentaarinen ulottuvuus.
Sodassa ja rauhassa näkee nimittäin kohtauksia, joiden laisia ei missään toisessa elokuvassa näe: otoksia toinen toisensa perään, joissa kankaalla marssii, ratsastaa, ryömii, pyörii, huojuu ja heiluu kymmeniä tuhansia ihmisiä - neuvostoarmeijan sotilaita - rekonstruoimassa valtavia taistelumuodostelmia ilman trikkejä. Näin etenkin kolmannessa osassa - joka seuraa keskinkertaista ensimmäistä ja erittäin heikkoa, Natasha Rostovalle omistettua toista osaa -, joka kuvaa Borodinon taistelua. Vaikka elokuvan imussa ei eläkään, on vaikea olla vaikuttumatta jatkuvasti vyöryvistä ihmislaumoista autenttisessa vaatetuksessa sinkoilemassa sodan myllyssä sinne tänne kymmenien minuuttien ajan. Koska rajattomien resurssien vuoksi oli mahdollista käyttää oikeita ihmisiä, syntyy valkokankaalle ainutlaatuisen uskottava kuva inhimillisestä tragediasta, jossa yhden syyskuisen aamun ja illan aikana puolet Venäjän armeijasta (50 000 miestä) ja lähes yhtä monta ranskalaissotilasta jäi hengettömänä pienelle maan kaistaleelle kivenheiton päässä Moskovasta.
Yksin tämä massiivinen jakso lienee maksanut enemmän kuin Titanic. Ja neljänteen osaan jäi vielä Moskovan palo.
Tämä viimeinen osa paljastuu yllättäen elokuvan laadukkaimmaksi. Paitsi jättiläismäistä Moskovan paloa, neljäs osa seuraa Ranskan armeijan ja heidän vankinaan kulkevan Pierre Bezuhovin lumista pakoa. Jakso on eräässä mielessä road movieta, ja kenties tämä tuo Bondartshukin kuviin kaivattua vapautuneisuutta. Hän nimittäin palaa motiiveihin, joilla aloittaa elokuvansa eli lyyriseen luonnon tallentamiseen. Jotkut viimeisen osan maalailevista otoksista, mm. viimeinen, painuvat syvälle mieleen. Näissä kohdissa myös V. Ovtshinnikovin musiikki nousee eloisimmin siivilleen.
Valtaosa Bondartshukin elokuvasta on kuitenkin suorasti kertovaa. Kohtalokkaasti elokuvan kiinnostavuudenkin kannalta teoksesta puuttuu tyystin Tolstoin pääasia eli historianfilosofiset teesit. Pääkysymys siitä, mikä voima liikuttaa kansoja, jää elokuvasta kokonaan pois, joten kaikkein olennaisimmassa mielessä elokuvaa ei voi pitää uskollisena romaanille, vaikka tekijät varmaan juuri toisin ovat ajatelleetkin. Dramaturgisesti elokuva on rampa ennen kaikkea koska näyttelijät yksi toisen perään epäonnistuvat tai jäävät muista syistä vaille kiinnostavuutta. Ainoaksi kiinnostavaksi esiintyjäksi jää ohjaaja itse Pierren roolissa, siitäkin huolimatta, että hän on selvästi yli-ikäinen rooliin. Mutta habituksensa ja kala-kuivalla-maalla-ilmeensä puolesta Bondartshuk täyttää hahmonsa. (Näyttelijätyön suhteen olen täysin eri mieltä Antti Alasen omituisen näkemyksen kanssa. Hänen blogikirjoituksensa elokuvasta on kuitenkin Sodasta ja rauhasta kiinnostuneille ohittamaton enkä voi sitä kyllin lämpimästi suositella.)
Jos näyttelijät epäonnistuvatkin, sälyttyy syy ohjaajan niskoille, sillä hän tekee kaksi perustavanlaatuista virhettä, jotka tekevät keskustelukohtauksista tuskallista katsottavaa - tai kuultavaa. Ohjaaja on nimittäin opastanut ryhmänsä artikuloimaan enimmän aikaa pehmeällä, lähes kuiskaavalla tavalla. Samaan aikaan hän käyttää paljon pitkiä yleisotoksia. Tämä yhdistelmä vieraannuttaa tehokkaasti tarinan draamasta. Aggressiivisesti leikatut sotajaksot hyötyvät jo pelkästään valtavasta kontrastista puhekohtauksiin nähden.
Sergei Bondartshuk kärsi Sodan ja rauhan kuvausten aikana kaksi sydänkohtausta, vaikka oli vasta nelikymppinen. Elokuvasta tuli ennen näkemätön yleisömenestys ja Bondartshukista Puolueen silmissä maan ykkösohjaaja. Hän jatkoi ison kaliiberin historiallisten elokuvien luotsina ohjaten lopulta Hiljaa virtaa Doninkin ajan ja rahan kanssa tv:lle. Sergei Bondartshuk kuoli vuonna 1994.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti