Veikko pelastaa

Gottfried Kolditzin Signaali 2020 (70-millinen esitys Bio Rexissä)

Vuosi on 2015 ja keskellä Helsinkiä, Suomen isoimmassa elokuvapalatsissa, esitetään itäsaksalaista elokuvaa - 70-milliseltä filmiltä. Nyt menee lujaa.

Harvinaisuuksien metsästäjät ja outouksien etsijät olisivat voineet Bio Rexin sunnuntai-illassa vaihtaa moneen kertaan nähdyn 2001: Avaruusseikkailun tähän itäsaksalaiseen versioon, koska tuskinpa tämä tilaisuus toistuu. Stasistanissa vuonna 1970 valmistunut scifi Signaali 2020 (Signale - Ein Weltraumabenteuer) on päivänselvä yritys näyttää, että mitä tahansa kapitalistit tekevät, sosialistit tekevät sen paremmin. Kuten niin usein, tälläkin kertaa uho jää vaille pohjaa. Kubrickia apinoinut Signaali oli yhtä hämmentävä kuin se oli nukuttava.

Tämä ei tarkoita, että Signaali olisi ollut ajanhukkaa, päinvastoin. Huononakin vastineena länsimaiden kulttuurihegemonialle, Signaali on suorastaan eksoottinen ihmetyksen aihe. Lavastus ja erikoistehosteet ja kaikki rahalla autettava vetävät vertoja Hollywoodin parhaille näytöille ja 70-millisen hehku hyväili ainakin asiaan vihkiytyneiden silmiä. Siksi kummastuttaakin, että kallista supertuotantoa on kohdeltu näin ylimalkaisena b-elokuvana, mikä näkyy tarinassa.

Carlos Raschin romaanista Astroidjäger tuntuu päätyneen valkokankaalle suunnilleen vain kannet. Hauska olisi kyllä tietää, ovatko alun ja lopun hulvattoman homoeroottiset rantalomajaksot elokuvantekijöiden fantasioita. Joka tapauksessa alkukohtauksessa, joka on samalla elokuvan dynaamisin melkein olemalla sitä, USS Enterprisen tyylistä mallia ottanut avaruusalus romuttuu meteoriparvesta. Juuri ennen alus on vastaanottanut signaalin, joka mitä ilmeisimmin on muukalaisrodun lähettämä. Tämän signaalin ja kadonneen aluksen mysteeriä lähetetään selvittämään Laika-alus kapteeninaan komentaja Veikko. Veikko to the rescue!

Veikko (oik.)

Signaali kestää nippa nappa puolitoista tuntia. Tarina on silti niin ohut, että Laikan matkalla ehditään pitää tanssit, joissa leuat loksauttavasti katsotaan humoristisia animaatioita. Pelkästään tämä täysin puun takaa tullut täystyrmäys kohtaukseksi lunastaa lipun hinnan. Eikä puhettakaan, että se solahtaisi loogisesti kokonaisuuteen. Logiikan puutetta löytyy toki muualtakin. Näytöksen jälkeen melko huomattava seurue yritti keskenään selvittää, miten lopun pelastusoperaatio oikein meni. Konsensukseksi jäi, että leikkaamon lattialle taisi jäädä joitain tässä mielessä ensiarvoisen tärkeitä otoksia.

Nämä komeasti toteutetun scifi-eepoksen lapsukset pelastivat lopputuloksen katsottavaksi. Sillä muuten Signaali kuului siihen 2001:n jälkeiseen koulukuntaan, missä aikaa tuhlataan ylettömästi futuristisen tekniikan ja sen käyttämisen puuduttavaan demonstrointiin. Leffasta on puolet mennyt ennen kuin edes matkaan päästään. Tämä taasen tekee ajan kulumisesta puuroa. Loppupuolella, kun katsojasta tuntuu, että ollaan ehkä matkan kolmannessa päivässä, käy ilmi, että on kulunut kolmesataa päivää. Kävelytahtiin etenevässä pelastusretkessä ei ole pienintäkään jännityksen tuntua: antikliimaksissa siihen asti stoalaisesti esiintynyt Veikko romahtaa! Tätä ei kukaan niin valkokankaalla kuin katsomossakaan arvannut sattuvaksi, sillä mikään Veikon ilmeissä tai äänessä ei tästä käänteestä varoittanut. Voi veikkonen, minkä teit.

Kaikesta huolimatta Signaali jää muistiin arvokkaana kurkistuksena harvoin nähtyyn elokuvakulttuuriin. Niin valmistuspaikkansa kuin esitystekniikkansakin puolesta. Elokuvathan ovat aina omanlaisiaan signaaleja menneisyydestä...

Hiljaa virtaa Dnepr

Bio Rex lienee Suomen ainoa käytössä oleva elokuvateatteri, jossa voidaan esittää 70 millimetrin kopioita. Elokuva-arkisto on viimeisen noin vuoden aikana käyttänyt tätä mahdollisuutta jonkun kerran hyväkseen, epäilemättä kovin ponnistuksin. Viime viikonloppuna KAVA esitti ensin lauantaina Cliffhangerin (joka meni päällekkäin Cinemadromen kanssa) ja sunnuntaina Liekehtivän taivaan alla (1961).

Lipputulot taisivat erota aika lailla. Sunnuntain neuvostoklassikossa oli noin 90 katsojaa. Mikä tosin ei ole sinällään hullummin.

Yhdessä Sergei Eisensteinin ja Vsevolod Pudovkinin kanssa elokuvahistoriaa Neuvostoliiton suunnalta mykkäkaudella mullistanut Aleksandr Dovzhenko kuoli viisi vuotta ennen Liekehtivän taivaan alla -teoksen valmistumista. Elokuva kuuluu Dovzhenkon kirjoittamaan trilogiaan sen toisena osana: kaikkien osien ohjauksesta vastasi hänen leskensä Julia Solntseva, joka ei alkuteksteissä jättänyt epäselväksi, kenen ylle auteurin viitta hänen mielestään puetaan.

Dovzhenko on elokuvan suuria runoilijoita. Bio Rexin näytöksessä käytetty käännös ei hyvin todennäköisesti antanut kuin kalpean aavistuksen Sergei Bondartshukin lukeman narraation lyyrisestä iskusta. Liekehtivän taivaan alla on ilmiselvästi suurin vaikutteiden antaja Bondartshukin omaan, kuusi vuotta myöhempään Sotaan ja rauhaan.

Vaikka Liekehtivän taivaan alla näyttäytyy tässä ajassa osin vanhentuneelta ja poliittisesti problemaattiselta, on se kokonaisuutena verrattomasti Sotaa ja rauhaa ja ihan helvetin varmasti Cliffhangeria rikkaampi teos. Dovzhenkon sielunrunous hehkuu vielä voimakkaampana näyissä kuin sanoissa. 70-millisenä Maan, Arsenalin ja Aerogradin luojan maalauksellisuus on sytyttää koko valkokankaan. Mutta jottei hairahduttaisi peruuttamattoman kauas totuuden polulta, nämä kuvat ovat Julia Solntsevan käsialaa, oli hänen miehensä vaikutus sitten kuinka voimakas tahansa. Cannesissa Solntseva palkittiin festivaalin parhaana ohjaajana.

Siispä: Solntseva luo panoraamaa Ukrainan vapautumisesta Natsi-Saksan ja toisen maailmansodan ikeestä. Melko impressionistisesti, väliin jopa oikullisesti moneen elämänkohtaloon kurkistavan teoksen keskiössä on nuori pariskunta, joista mies on isänmaallisuuden tunteesta pakahtuva sotilas, joka menee niin pitkälle, että ampuu kaksi loukkaavasti puhunutta toveriaan. Mies "armahdetaan" lähettämällä hänet niin etulinjaan kuin voi.

Liekehtivän taivaan alla ei ole tarinaelokuva, vaan se keskittyy kuvan luomiseen pienestä ukranalaiskylästä, sen asukkaista - ja sotatantereesta. Sodan kuvauksessa ei Solntseva paljon säästele: ruutia, ammuksia ja ääntä käytetään siinä missä myöhemmässä isoserkussa, mutta tiivistetymmin. Elokuvan kesto on vain 105 minuuttia.

Eroa löytyy tyylilajissakin. Ylevä ja pateettinen lyyrisyys saattaa tuntua vieraalta nykyajan mielelle. Siihen kätkeytyy kuitenkin suurta kauneutta, vaikka monesti vaikutelma henkii tarkoituksellistakin naiiviutta. Näin etenkin tarinan ihmisten isänmaata kuvaavissa keskusteluissa, joissa esimerkiksi kolhoosin auvoisuutta ylistetään kirjosanoin. Tässä kohtaa tämän ajan ihminen tietää paremmin. Toisaalta kyse on Suuren Isänmaallisen Sodan kollektiiviseen tajuntaan viiltämien syvien haavojen nuolemisesta. Stalinin lampaita - hyviä, huonoja ja kaikkea siltä väliltä - teurastui sodan vuosina yli 20 miljoonaa, millä on pysyvät vaikutuksensa.

Sotakohtaukset ovat siis järisyttäviä, ihan fyysisestikin, mutta vaikuttavinta teoksessa on luontokuvaus. Fantastiseen luokkaan nousee alkupuolella keskellä sodan raivoavia maininkeja tapahtuva siirtyminen haavoittuneen ja tajuttoman sankarin haavekuviin, joissa hän kelluu soutuveneessä täydellisessä idyllissä ja rauhassa keskellä puoliksi veteen peittynyttä koivikkoa. Ihmeellinen jakso.

Loppujen lopuksi Dovzhenko tahtoo sanoa isänmaansa (siis Ukrainan) kohtalon kautta, että Maailma on ihmisen ensisijainen koti. Ja Maailman kauneuden esiin tuojana Liekehtivän taivaan alla on väkevää tavaraa. Läpi koko teoksen scope-kuvassa elämäänsä juoksuttavien ihmislasten taustalla valtoilee mahtava Dnepr-joki, alati liikkeessä, alati muuttumattomana. Nämä kuvat, jotka ovat tarina jo itsessään, jäävät teoksesta kirkkaimpina elämään. 70-millisen arvo on, että se tuo värisävyt silmien eteen niin rikkaina, että kuvan tekstuuri elää lähes kolmiulotteisena visuaalisena gourmet-ateriana.

Soi yössä rakentajain laulut jo
He palaavat, ja silloin vapaa taas on Ukraina!
- Elvi Sinervo: Natalia

 

Me etuoikeutetut

Meitä on seitsemisensataa etuoikeutettua, jotka Suomessa ovat nähneet Paul Thomas Andersonin Mestari-elokuvan filmiltä ja vielä 70-millisenä kopiona. Näistä muutamista sadoista yhdeksän on Elokuvakerho Monroen jäseniä tai äänenkannattajia, jotka matkasivat lähes neljä sataa kilometriä kokeakseen jo nyt varman Vuoden Kulttuuriteko -finalistin, Helsingin Bio Rexin erikoisnäytöksen.

Loppuunmyydyssä spesiaalissa puhalsi vieno melankolisuuden viima, sillä tämä saattoi merkitä viimeistä kertaa, kun Suomeen saapuvan ensi-iltaelokuvan pääsi näkemään filmiltä. Todetaan tämä varauksin, koska Cinema Mondolta saattaa vielä tulla joku filmikela (?).

Jo monessa yhteydessä on pohdittu Andersonin elokuvan protestinomaisuutta. Digin jo selätettyä filmin kaikin tuomariäänin, amerikkalainen individualisti kuvaa oman teoksensa kalliille, harvoin käytetylle isokokoiselle filminegatiiville ja leikkauttaakin sen filmillä eikä digitaalisen siirron välityksellä. Jopa Spielberg, Tarantino ja Scorsese ovat leikanneet viimeisimmät elokuvansa digimuodossa. Anderson kieltäytyy kuitenkin myöntymästä barbarismille käytännöllisyyden hyväksi; toki Mestarikin tulee kaupalliseen levitykseen diginä - koska filmiprojektoreita ei enää ole. Mitä ihmettä taiteilijan pitäisi tehdä, jos gallerioita ei enää ole?

Filmille kuvaaminen merkitsee vaikeampaa, kunnianhimoisempaa ja vaateliaampaa tapaa maalata sanottavansa kankaalle kuin digitaalisesti kuvaaminen. 70-milliselle erikoisfilmille tekeminen muodostaa vielä ihan omat lisähaasteensa. Mitä nimitystä pitäisi käyttää kulttuurista, joka ei kunnioita näin paljon itseltään vaativaa taiteilijaa, vaan poistaa saatavilta mahdollisuudet esittää valmis teos tekijän tarkoittamalla tavalla?

Minulle olisi riittänyt tavallinen 35-millinen esitys Mestarista. Sen näkeminen - Suomessa! - kaksi kertaa hienommalta materiaalilta, virheettömänä kopiona on sanoinkuvaamatonta. Tämä on puhdasta elokuvaa, tehty elokuvan hienoimpien perinteiden ehdoilla, historiallisia periaatteita kunnioittaen. Mestari säkenöi, loistaa, hehkuu, paljastaa kuin vain hienoin filmi voi, kirkkaana, tarkkana, sävyistä rikkaana. Miten voisi tämän jälkeen tyytyä samasta elokuvasta muuhun versioon?

Pelkästään tekotapojensa periaatteellisen jalouden tähden Paul Thomas Anderson kohoaa Mestarilla jokaisen elokuvaa ja sen perinnettä tuntevan filmihullun sankariksi, meidän etuoikeutettujen esikuvaksi.

Helsingin Orion esittää kevään aikana kaikki Paul Thomas Andersonin ohjaukset filmikopioina.

Borodino, mon amour

Vuosina 1805-1813 Napoleon I:n Ranska ja Aleksanteri I:n Venäjä kävivät kaksi suurta sotaa, jotka jättivät pysyvän jäljen Euroopan kasvoihin.

Vuosina 1865-1869 hyvin lahjakas mies kirjoitti tuosta sotimisen ajasta syvällisen romaanin, joka jätti lähtemättömän merkin kirjallisuuden historiaan ja historiankirjoihin.

Ja vuosina 1962-1967 paljon lahjattomampi mies ohjasi romaanista hirmuisen valtavan elokuvan, joka vaikutti peruuttamattomilla tavoilla hänen omaan elämäänsä.

Borodinon taistelusta, tuon kaukaisen-läheisen ajan tärkeimmästä yhteenotosta, tullessa kuluneeksi 200 vuotta, saatettiin Helsingissä nähtäville neuvostoelokuvan monumentti ylitse muiden, Sergei Bondartshukin mitään määrällisiä rajoituksia tunnustamaton tulkinta Sodasta ja rauhasta. Bio Rexin kankaalle heitetty harvinainen 70 mm:n projektio täytti taukoineen koko sunnuntai-illan kello kolmesta puoli yhteentoista saakka. Jotakin tämän poikkeuselokuvan mittasuhteista kertoo, että kuusituntisenakin nähty versio oli lyhennelmä: alkuperäinen, neliosainen neuvostoliittolainen ensi-iltaversio kesti liki 8,5 tuntia sisältäen ilmeisesti jonkin verran toistoa. Mutta tässä tapauksessa pisin tuskin merkitsee parasta, vaan vain pisintä, ja kuusi tuntia antaa Bondartshukin visiosta täysin pätevän ja kenties pätevimmän kuvan. Mikä tahtoo sanoa, että parasta mitä hänen Tolstoi-filmatisoinnistaan jää sanottavaksi on, että se on "maailman kallein elokuva". Mikä näkyy kankaalla.

Äärimmäisen uskollisena romaanille, Bondartshukin filmatisoinnissa on tyydytty (tai ei ole muuta uskallettu) vain siirtämään alkuteoksen sivuja sellaisenaan valkokankaalle. Tällöin on saatu aikaan haavaton ruumis, joka ei hengitä. Huolimatta hankkeen eteen nähdystä suunnattomasta vaivasta Sotaa ja rauhaa katsoo etäältä tapahtumiin mukaan tempautumatta. Sillä kun romaanitaiteen ja elokuvan välistä kielieroa ei ole haluttu tunnustaa, ei Tolstoin eepos ole löytänyt elokuvallista muotoaan. Kiinnostavinta elokuvassa onkin sen dokumentaarinen ulottuvuus.

Sodassa ja rauhassa näkee nimittäin kohtauksia, joiden laisia ei missään toisessa elokuvassa näe: otoksia toinen toisensa perään, joissa kankaalla marssii, ratsastaa, ryömii, pyörii, huojuu ja heiluu kymmeniä tuhansia ihmisiä - neuvostoarmeijan sotilaita - rekonstruoimassa valtavia taistelumuodostelmia ilman trikkejä. Näin etenkin kolmannessa osassa - joka seuraa keskinkertaista ensimmäistä ja erittäin heikkoa, Natasha Rostovalle omistettua toista osaa -, joka kuvaa Borodinon taistelua. Vaikka elokuvan imussa ei eläkään, on vaikea olla vaikuttumatta jatkuvasti vyöryvistä ihmislaumoista autenttisessa vaatetuksessa sinkoilemassa sodan myllyssä sinne tänne kymmenien minuuttien ajan. Koska rajattomien resurssien vuoksi oli mahdollista käyttää oikeita ihmisiä, syntyy valkokankaalle ainutlaatuisen uskottava kuva inhimillisestä tragediasta, jossa yhden syyskuisen aamun ja illan aikana puolet Venäjän armeijasta (50 000 miestä) ja lähes yhtä monta ranskalaissotilasta jäi hengettömänä pienelle maan kaistaleelle kivenheiton päässä Moskovasta.

Yksin tämä massiivinen jakso lienee maksanut enemmän kuin Titanic. Ja neljänteen osaan jäi vielä Moskovan palo.

Tämä viimeinen osa paljastuu yllättäen elokuvan laadukkaimmaksi. Paitsi jättiläismäistä Moskovan paloa, neljäs osa seuraa Ranskan armeijan ja heidän vankinaan kulkevan Pierre Bezuhovin lumista pakoa. Jakso on eräässä mielessä road movieta, ja kenties tämä tuo Bondartshukin kuviin kaivattua vapautuneisuutta. Hän nimittäin palaa motiiveihin, joilla aloittaa elokuvansa eli lyyriseen luonnon tallentamiseen. Jotkut viimeisen osan maalailevista otoksista, mm. viimeinen, painuvat syvälle mieleen. Näissä kohdissa myös V. Ovtshinnikovin musiikki nousee eloisimmin siivilleen.

Valtaosa Bondartshukin elokuvasta on kuitenkin suorasti kertovaa. Kohtalokkaasti elokuvan kiinnostavuudenkin kannalta teoksesta puuttuu tyystin Tolstoin pääasia eli historianfilosofiset teesit. Pääkysymys siitä, mikä voima liikuttaa kansoja, jää elokuvasta kokonaan pois, joten kaikkein olennaisimmassa mielessä elokuvaa ei voi pitää uskollisena romaanille, vaikka tekijät varmaan juuri toisin ovat ajatelleetkin. Dramaturgisesti elokuva on rampa ennen kaikkea koska näyttelijät yksi toisen perään epäonnistuvat tai jäävät muista syistä vaille kiinnostavuutta. Ainoaksi kiinnostavaksi esiintyjäksi jää ohjaaja itse Pierren roolissa, siitäkin huolimatta, että hän on selvästi yli-ikäinen rooliin. Mutta habituksensa ja kala-kuivalla-maalla-ilmeensä puolesta Bondartshuk täyttää hahmonsa. (Näyttelijätyön suhteen olen täysin eri mieltä Antti Alasen omituisen näkemyksen kanssa. Hänen blogikirjoituksensa elokuvasta on kuitenkin Sodasta ja rauhasta kiinnostuneille ohittamaton enkä voi sitä kyllin lämpimästi suositella.)

Jos näyttelijät epäonnistuvatkin, sälyttyy syy ohjaajan niskoille, sillä hän tekee kaksi perustavanlaatuista virhettä, jotka tekevät keskustelukohtauksista tuskallista katsottavaa - tai kuultavaa. Ohjaaja on nimittäin opastanut ryhmänsä artikuloimaan enimmän aikaa pehmeällä, lähes kuiskaavalla tavalla. Samaan aikaan hän käyttää paljon pitkiä yleisotoksia. Tämä yhdistelmä vieraannuttaa tehokkaasti tarinan draamasta. Aggressiivisesti leikatut sotajaksot hyötyvät jo pelkästään valtavasta kontrastista puhekohtauksiin nähden.

Sergei Bondartshuk kärsi Sodan ja rauhan kuvausten aikana kaksi sydänkohtausta, vaikka oli vasta nelikymppinen. Elokuvasta tuli ennen näkemätön yleisömenestys ja Bondartshukista Puolueen silmissä maan ykkösohjaaja. Hän jatkoi ison kaliiberin historiallisten elokuvien luotsina ohjaten lopulta Hiljaa virtaa Doninkin ajan ja rahan kanssa tv:lle. Sergei Bondartshuk kuoli vuonna 1994.