Pimeyden ja hiljaisuuden maa?

Werner Herzog on ihmeellinen elokuvantekijä. Toissa lauantaina meillä oli ilo nähdä hänen elokuvansa Land of Silence and Darkness (1971) Kulttuurikahvila Hertassa. Kuurosokeista kertovan filmin jälkeen seurasi keskustelua elokuvan herättämistä tuntemuksista. Keskustelua johtamassa olivat Pentti Pietiläinen Tampereen Kuurosokeiden Toimintakeskuksesta sekä Milla Päiväniemi, kuurosokea taiteilija, äiti ja yrittäjä, joka toimii aktiivisesti erilaisissa vammaisyhdistyksissä. Yksi kuurosokeita edustavista oli saapunut Herttaan Helsingistä saakka, mistä kunnioitusta hänelle!

Land of Silence and Darknessin keskiössä on täysin kuurosokea Fini Straubinger, joka kiertää ympäri Saksaa yrittäen auttaa kuulonäkövammaisia. Useat näistä Straubingerin tapaamista ihmisistä ovat laiminlyötyjä, jotka menetettyään kykynsä nähdä ja kuulla ovat sulkeutuneet itseensä vailla taitoja kommunikoida ulkopuolisen maailman kanssa. Yksi heistä asuu mielisairaalassa, jonne hänet on suljettu, kun muutakaan ei ole osattu tehdä. Straubinger matkaa hänen luokseen junalla. Fini yrittää hellittämättä saavuttaa kontaktin kuurosokean kanssa, joka aiemmin on osannut viittomakielen, mutta unohtanut sen sokeuduttuaan lopullisesti. Yritykset jäävät kuitenkin vaille tulosta. Elokuvan yhdessä ravituttelevimmista kohtauksista kuurosokea vain tuijottaa kameraan (jota ei tietenkään näe), katsojan jäädessä Straubingerin tavoin täysin hänen maailmansa ulkopuoliseksi olennoksi. Straubinger ei taivu tästä epäonnistumisista, vaan jatkaa matkaansa seuraavaan kuurosokean luo. Hän on samalla tavalla poikkeuksellisen lannistumaton yksilö Herzogin hahmogalleriassa, kuin vaikkapa Fitzcarraldo kymmenen vuotta Pimeyden ja hiljaisuuden maan jälkeen.

Oikealla oleva Milla Päiväniemi viittoo tulkkinsa kanssa taktiilisti. Arkielämässä Päiväniemen ei tarvitse turvautua taktiiliiviittomaan.

Milla Päiväniemi kertoi keskustelussa elokuvan olleen hirveä ja ahdistava johtuen välinpitämättömyydestä, jota useat dokumentin kuurosokeista joutuivat arjessaan kohtaamaan. Elokuvassa myös esiteltiin kohtaloita, jotka herättivät syvää toivottomuuden tunnetta. Esimerkiksi lapsesta saakka kuurosokealle Vladimirille ei ollut edes yritetty opettaa kommunikaation alkeita. Nuori mies vain päristeli huuliaan ja hakkasi itseään päähän pienellä pallolla. Hetkeksi Vladimir rauhoittui, kun hänelle annettiin radio syliin, sillä hän kykeni aistimaan sen aiheuttamat väristykset. Straubinger totesi jo tavattuaan Vladimirin, että tämä tuskin tulee koskaan oppimaan minkäänlaista tapaa kommunikoida. Vladimirin kaltaisten kohtaloiden vastapainona Pimeyden ja hiljaisuuden maa oli täynnä kauneutta ja toivoa. Etenkin kohtaus, jossa Straubinger kuurosokeiden ystäviensä kanssa nousee ensimmäistä kertaa eläissään lentokoneen kyydissä yläilmoihin, oli puhtaan vapauttava ja iloa pullollaan.

Herzog kuvasi elokuvansa aivan 1970-luvun alussa ja paljon on muuttunut sen jälkeen. Usherin-syndrooman vuoksi kuulonsa menettänyt Marianne Mielityinen kertoi, että Suomessa kuurosokeiden tilanne muuttui parempaan suuntaan 1980-luvulta lähtien. Nykyisin ajatellaan, että kuurosokea saa itse päättää elämänsä kulusta. Kuurosokea Paula kertoi, että aiemmin näitä asioita saneltiin muiden toimesta. Muutama vuosikymmen sitten hänen kuurosokea ystävänsä oli joutunut jättämään yliopiston kesken opettajien kehotuksesta, sillä opettajat olivat kokeneet kuulonäkövamman esteeksi opintojen suorittamiselle. Vielä 1970-luvulla ajateltiin, että on olemassa erikseen kuurosokeille soveltuvia ammatteja, esimerkiksi korinpunonta.

Lapsesta saakka kuuro Marianne Mielityinen viittoi tulkilleen, joka suomensi viittomat puheeksi.

Kahdeksankymmentäluvulla syntynyt Mielityinen kertoi kyenneensä elämään haluamallaan tavalla ilman kokemusta syrjinnästä. Hän on ollut pienestä saakka mukana vertaistukiryhmissä toisin kuin Päiväniemi, joka koki tämän puutteeksi. Myöhemmällä iällä saavutettu vertaisten tuki auttoi häntä huomattavasti kuurosokeuden hyväksymisessä ja oman identiteetin rakentamisessa. Vailla aistivammojakin syntyneet ihmiset joutuvat kamppailemaan itsensä kanssa, mutta kuurosokeiden kohdalla kysymykset ovat täysin erilaisia. Elokuvassa Fini Straubinger kertoi kärsineensä rajuista masennuskausista kuurouduttuaan nuorella iällä onnettomuuden seurauksena. Päiväniemen mukaan noin puolet kuurosokeista joutuu syömään masennuslääkkeitä.

Pentti Pietiläisellä on pitkä kokemus kuurosokeiden kanssa työskentelystä. Kuvassa hän demonstroi kuinka kommunikaation onnistuminen välillä vaatii mielikuvitusta ja spontaaniutta.

Pimeyden ja hiljaisuuden maassa Fini Straubinger eli tulkkiensa varassa. Tietoa välitettiin hänelle manuaalisesti kädestä käteen. Tulkki paineli sormillaan Straubingerin kämmenpohjaan kuvioita, jotka muodostivat sanoja kirjain kerrallaan. Tätä kommunikoinnin tapaa kutsutaan BANZL-aakkosiksi, ja se ei ole Suomessa käytössä. Päiväniemi kertoi, että kerran kuurosokeiden illanvietossa he laskivat pöydän ympärille kokoontuneiden käyttävän 22 erilaista kommunikaation tapaa. Hämmästyttävin puoli Hertassa vietetyssä illassa olikin se, kuinka luontevasti ja sujuvasti kuurosokeat kommunikoivat tulkkiensa avustuksella hyödyntäen erilaisia ”puhumisen” tapoja, kosketusta, viittomakieltä, taktiilia, huulilta lukua ja puhetta.

Lämpimästi kiitos kaikille osallistuneille!