Sivustakatsoja: Pretty Blu 1

Sivustakatsoja, Monroen ulkopuolisten kirjoittajien foorumi, esittää ensimmäisen osan Cinemadrome-johtaja Tomi Peuhkurisen Pretty Blu -juttusarjasta. Olkaa hyvä!

Miami Vice (Unrated Director's Edition)

Michael Mannin Miami Vice (2006) sai aikanaan turhankin vaisun vastaanoton. Ensisilmäyksellä kolkon tuntuinen elokuva kun on tarkemmin katsottuna muotovalio toimintadraama, joka kestää vaivatta lukuisia katselukertoja.

Miami Vice on niin modernisoitu elokuva ettei nostalgiaa kaipaaville ole tarjolla yhtään mitään. Elokuvalla kun ei nimellisiä yhteyksiä lukuunottamatta ole oikeastaan mitään tekemistä parikymmentä vuotta vanhan tv-sarjan kanssa. Ja hyvä ettei olekaan, sarja on kestänyt huonosti aikaa.

Poissa ovat pastellivärit ja musiikkivideomaisuus, ne on korvattu viileällä digikuvauksella ja dokumentaarisella ulkoasulla. Huonot näyttelijät ja hölmö huumori on viskattu sivuun, vitsit on karsittu lähes nollaan. Colin Farrell ja Jamie Foxx ovat iskostuneet rooleihinsa siihen malliin että heille ei vittuilla. Mannin huippuunsa viritetty ohjaustyö sujahtaa miehen tuotannon kärkipäähän.

Elokuvan maailma on kova, sen kuva on toteutettu tehokkaasti. Raha näkyy kaikkialla, autot, veneet ja vaatteet ovat hienoja, kaikki on high techia siihen asti kun siirrytään likaisen työn tekijöihin. Siellä rikollinen glamour pysyy kaukana. Alamaailman nokkimisjärjestys on selkeä ja Mann näyttää sen aidon tuntuisesti. Se riittää, sillä mistäs sen tietäisi mitä se oikeasti on?

Tarina itsessään on vain siivu Crockettin ja Tubbsin elämästä. Tapahtumat alkavat sattumalta kesken keikan, käsi jaetaan yllättäen ja sitä pelataan eteenpäin niillä korteilla mitä on. Käsikirjoitus jäljittelee elämää. Asioita alkaa ja loppuu, ilman suuria ja selkeitä alku- ja loppupisteitä eikä tavoitteeseen välttämättä lopulta päästä. Siksi siellä kaiken keskellä romanssikaan ei välttämättä tunnu käyvän järkeen, mutta eipä se taida tuntua aina elävässäkään elämässä.

Tehokkaasti juonta eteenpäin kuljettava dialogi on kovaa ja lyhyttä, ytimekkääksi hiottua. Siinä sanotaan vain tarpeellinen. Sama linja jatkuu henkilökohtaisissa keskusteluissakin, aivan kuin kertoen siitä, että elokuvan kuvaamat henkilöhahmot eivät juuri muuta olekaan kuin työnsä ja sen vaatimat peitehenkilöllisyydet, joille liiat sanat saattavat maksaa hengen.

Soluttautumisen ytimessä ovat kaikkein syvimmällä Farrellin ja Foxxin esittämät Crockett ja Tubbs, mutta yhtä tärkeillä paikoilla pelaa koko pieni vice-ryhmä. Tällaisen huippuunsa harjoitetun ryhmän toiminnan kuvaajana Mann oli jo Heat-leffallaan osoittanut olevansa mestariluokkaa. Nytkin elokuvan tehokkaimmassa jaksossa Tubbsin ja Crockettin tiimi pelastaa panttivangiksi joutunutta kollegaansa. Digikuvauksen ja hienon äänisuunnittelun ansiosta toimintajaksot ovat lähempänä dokumenttielokuvaa kuin perinteistä toimintaelokuvan estetiikkaa.

Kokonaisuudessaan Mann luo vahvan tunnelman ja kuljettaa elokuvaa menevällä rytmillä, jossa ei ole jätetty mitään sattuman varaan. Herran teknisestä osaamisesta kelpaisi monen ottaa mallia. Paikoin voimakkaasti rakeistuva kuvaus olisi useammankin maininnan arvoinen, mutta tyydytään nyt yhteen. Miami Vice näyttää ihan tolkuttoman hyvältä. Kylmiä väreitä aiheuttavan komea, romanssin aloittava veneajelu Kuubaan sekä lentokoneitse tapahtuvat huumekuljetukset ovat puolestaan tarttuneet filmille. Ne istuvat pääosin digitaaliseen kokonaisuuteen saumattomasti ja menoa siivittää kerrassaan hieno soundtrack.

Unrated Director's Edition tuo noin seitsemän minuuttia lisää kestoa teatteriversioon verrattuna. Muutokset ovat pieniä poistoja sieltä täältä ja muutamia lisättyjä kohtauksia. Suurin muutos on alussa. Siinä missä teatteriversio rävähtää ihan helvetin komeasti käyntiin Linkin Parkin Encoren säestyksellä suoraan yökerhosta ilman mitään alkutekstejä, Director's Edition starttaa laimeammin krediiteillä ja sen jälkeen pikavenekilpailulla sekä lyhyellä kohtauksella, jossa pohjustetaan yökerhokohtausta. Pidemmässä versiossa In The Air Tonight on tv-sarjan pilotin tavoin siirretty soimaan automatkalle kohti lopullista välienselvittelyä...

Violent Streets: Michael Mannin esikoisesta

Ottaen huomioon Michael Mannin horjumattoman maineen supercoolin rikoselokuvan kuninkaana, jota fanittavat elokuvasta toiseen niin taide-elokuvaharrastajat kuin elokuvaa eskapistisena viihteenä suurkuluttavat amislaiset, ovat hänen kaksi ensimmäistä, kolmenkymmenen vuoden takaista työtään hämmästyttävän vähän nähdyt ja tunnetut.

Suurkaupungin lait (1981) seurasi kaksi vuotta aiemmin televisiolle valmistunutta vankilatarinaa Veren maku suussa (The Jericho Mile), jota tosin levitettiin filmikopiona teattereihinkin hyvin rajatusti, vähän kuten Spielbergin Kauhun kilometrejä vuosikymmentä aiemmin. Virallisesti Mannin esikoinen kulkee otsikolla Thief, mutta Orionin kopiossa kankaalle lävähti kyllä komeasti punaisilla tai sinipunaisilla kirjaimilla VIOLENT STREETS. Nimi, joka kuulostaa paljon enemmän tuottaja Jerry Bruckheimerilta (!) kuin ohjaaja-käsikirjoittaja Mannilta.

Varkaasta elokuva lähes yksinomaan kertookin. James Caanin roolihahmo on nähnyt maailmaa runsaasti kaltereiden väärältä puolelta, mutta oppinut matkan varrella tarpeeksi keikan suorittamisesta kehittyäkseen huippuluokan ammattilaiseksi. Elokuvan ensimmäinen, ja paras, jakso kuvaa jo kypsäksi kehittyneeseen mannilaiseen tyyliin murtautumista paksuun holviin, jonka kalleudet siirtyvät parempiin hoiviin. Tätä kuvaa Mann hioi myöhemmin Heatissa ja osittain vielä Collateralissa, ja kyse on rikollisuuden näkemisestä täysiverisenä ammattina, joka vaatii vuosien koulutuksen, jonka aikana työtavoista viilautuvat pois kaikki turhat särmät. Varastaminen on illuusiotonta työtä ilman romantiikkaa, ainoana päämääränä taloudellinen hyöty, johon ammattilainen suhtautuu kuin kuukausipalkkaan eikä kuten luksukseen. Tämä proletaarinen näkemys esiintyy Mannilla niin kirkkaana, että se on joskus sekoitettu marxilaisuuteen. Mutta pikemmin kyse on amerikkalaisesta "blue collar" -ideologiasta.

Suurkaupungin lait on onnistunut esikoistyö, jossa olisi ollut aineksia enempäänkin, mutta Mann ehkäpä arkailee vielä ja tyytyy konventionaaliseen tarinanjuoksutukseen: mukaan kuvioihin tulevat sekä tyttö että petollinen mafia, ja elokuvan loppu plörähtää mielikuvituksettomaan kostojaksoon, jossa varas selvittää välinsä asein. Houkuttaa suuresti laskea tämäkin helpolle kaupallisuudelle kumartaminen Bruckheimerin ansioksi, mutta eipä Mannkaan 80-luvulla rahan suuntaan sylkenyt, vaan loi Miami Vicen.

Melkein kaikki Mannin elokuvat kertovat ammattilaisuudesta, työn tekemisestä hyvin ja kurinalaisesti. Asia lienee Mannille lähes pyhä, ja näkyy hänen töissään heti tästä esikoisesta alkaen. Thief on teknisesti erittäin mietittyä toteutusta, missä otoksen ja leikkauksen suhde on raudanluja. Esikoisille tyypillisesti tyylitaju horjahtaa siitä huolimatta pari kertaa, varsinkin loppunäytöstä edeltävässä valelopetuksessa, jossa varkaan perheensä kanssa saavuttamaa valheellista onnea alleviivataan korniuteen saakka, mikä harmi kyllä tuo elokuvaan ylipituutta. Eikä Mann ole mikään erikoinen, jos ei huonokaan, dialogin kirjoittaja (hän sovitti tässä Frank Hohimerin romaania). Näyttelijöiden ohjaajana Mann sen sijaan loistaa. Takuuvarman Caanin ohella koomikkona itselleen nimeä tehnyt James Belushi on varkaan apurina suunnilleen niin hyvä kuin hän on ikinä ollut. Todellinen herkkupala on parissa kohtauksessa Caanin vankilassa sairaana viruvaa mentoria esittävä country-muusikko Willie Nelson, jonka ällistyttävä karisma huokuu kankaasta läpi.

Thief jäi vielä pitkälti huomaamatta ja Mannin täytyi odottaa läpimurtoaan vielä viisi vuotta erinomaiseen Thomas Harris -filmatisointiin Manhunt saakka, sillä välissä valmistui ohjaajan filmografian huonoiten tunnettu teos, natseja ja okkultismia yhdistänyt anomalia Paholaisen pesä eli The Keep.

Väkivaltaiset miehet

Väkivaltaiset kuvat kertovat väkivallan miehistä. Se on parasta Michael Mannin uudessa ohjaustyössä: kuinka elokuvan keinoin kerrotaan siitä korruptiosta, mitä väkivalta aiheuttaa ihmisissä, oltiinpa sitten kummalla puolen lakia tahansa. 1930-luvulla valmistuneet konepistoolit pitävät hirvittävää mekkalaa ja lain kirjainta tahrimaton nainen hakataan poliisiasemalla, autot alistetaan tulitaistelujen välikappaleiksi ja kummallakin puolen lakia viedään väkivalta surutta siviilien keskelle.

Ero lain ja moraalin välillä on surullisen selvä. Kuten myös niiden välinen arvojärjestys.

Ei ole kriitikon asia mennä sanomaan, onko teos hyvä vai huono; kriitikon ensimmäinen tehtävä on ymmärtää näkemäänsä ja kuulemaansa. Mutta Public Enemies on huono elokuva, ja voitte tehdä sillä mielipiteellä mitä haluatte. Tärkeämpää on, mitä näin ja kuulin. Tämän:

Noin kaksi tuntia ja kymmenen minuuttia valkokankaalla risteilee sarja kuvia, jotka pyrkivät keveyteen ja välittömyyteen. Ohjaaja vie katsojat erääseen aikaan ja erääseen paikkaan ja koittaa vakuuttaa, että me todella olemme läsnä siellä. Liikutaan Chicagossa vuonna 1934. Maailma on ruskean ja sinisen mattasävyjä, hyvin hillittyä samalla kun teot ovat hillittömiä. John Dillinger -niminen mies johtaa pankkiryöstöillä elantonsa ansaitsevaa kapitalistiporukkaa, jota Melvin Purvis liittovaltion lainvalvonnan edustajana jahtaa. Nämä kaksi ryhmää kommunikoivat keskenään yksinomaan tuliaseiden välityksellä. Sivullisista viis, vaikka harvan näytetään osuvan suoraan tulilinjalle. Samaan aikaan maassa on historiansa suurin lama. Tämä on aivan olennaista elokuvan tapahtumien kannalta. Ohjaaja Mann jättää tämän seikan huomiotta alkulauseen jälkeen. Tapahtumilta jää puuttumaan yhdistävä viitekehys. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa pettyneet pankkiryöstäjät toteavat erään ryöstäsaaliin tuottaneen vain kahdeksan tuhatta dollaria mieheen, ei Mann näytä tajuavan, että aikana jolloin joka neljäs amerikkalainen oli vailla työtä, kahdeksan tonnia oli valtava summa. Tämän tekeminen selväksi olisi jo yksistään riittänyt riisumaan pois sen hohteen, jonka median manipuloinnin loistavasti hallinnut rikollinen Dillinger - ja tämän Mann osoittaa hyvin - on harteilleen saanut.

Mutta Mann näyttää toivovan, että pelkkä tapahtumien näyttäminen riittää niiden ymmärtämiseen. Ei riitä, sillä hänen taiteilijan, kronikoitsijan näkemyksensä niihin jää vaille tarkennusta. Public Enemies on ontto elokuva, sen ihmiset ovat pelkkiä tekoja vailla syytä ja ympäristöt toimivat vain kulisseina tapahtuvalle. Koska ihmiset jäävät kuin varjoiksi joessa, eivät heidän tekonsa jaksa kiinnostaa.

Jostakin syystä aina kun Mann lähtee tekemään epookkia, lopputulos jää enemmän (Viimeinen mohikaani) tai vähemmän (Ali) ulkokohtaiseksi. Tässä ja nyt liikkuessaan Mann on usein jopa loistelias ja aina omaperäinen. Viime vuosina hänen saavutuksensa ovat jääneet yhä enemmän uupumaan tavoitteista ja yhtenä syynä on pidettävä sitä, ettei hän ole onnistunut ratkaisemaan digitaalisen kuvaamisen ongelmia. Public Enemies on visuaalisesti levoton työ. Sen värimaailma on sävytön ja käsivarakuvaus liian usein kvasidokumentaarisuuden sijasta vain falski. Nopeat sweepit eivät juuri eroa kotivideoestetiikasta. Jopa Cloverfield oli luontevampi digiesitys ja aivan erityisen huonosti Public Enemies (kuten myös edeltänyt Miami Vice) vertautuu Steven Soderberghin Che-elokuvan ensimmäiseen osaan, jossa vihreän ja ruskean tallentamista oli todella ymmärretty ja käsivarakuvaus oli tehty samalla huolella kuin fixit. Public Enemies antaa itsestään kiireisen kuvan. Tätä korostaa myös äänityksen epäonnistuminen. Äänitys on korviinkäyvän epätasainen ja hiomaton. Ehkä tarkoituksella, mutta tarkoitus jää epäselväksi. (Public Enemiesin digitaalikuvausta on analysoitu täällä ansiokkaasti ja valaisevasti.)

Toisaalta Public Enemiesissä kyllä tapahtuu ja yhden sortin historian oppituntina se menettelee, vaikka tapahtumien kulun ja painotuksien todenmukaisuudesta on esitetty painavia vastalauseita. Suurimman kritiikin esittää kuitenkin kysymällä, miksi meidän pitäisi välittää John Dillingerin elämästä ja juuri Michael Mannin näkemyksestä siitä? Onhan noita kirjojakin vielä, eikö?