Ja niin saapuu kotisatamaan jälleen yksi hollywoodilainen supersaaga, klassisen nätisti kolmiosaiseksi annosteltuna. Sukulaistuotantoihinsa nähden Nolanin veljesten Lepakkomies-trilogiasta voidaan puhua hyvää, sillä se ei ole yhtä lapsellinen ja pompöösi kuin vaikka Taru sormusten herrasta tai Pirates of the Caribbean: monessakin mielessä Lepakkomiehen taru rakentuu antiteesiksi eskapistisen spektaakkelin hegemonialle. Fantasiaviihteen kautta Jonathan ja Christopher Nolan yrittivät esittää kouriintuntuvia kommentteja todellisesta maailmasta valkokankaan ulkopuolella. Tavoitteen kunnianhimoisuuden huomioon ottaen voi melkein antaa anteeksi, että he eivät tässä aivan onnistuneet.
Koko puheena olevassa trilogiassa on perustaltaan kyse totutun yhteiskuntajärjestyksen kriisistä eri muodoissa saapuvan väkivaltaisen uhan edessä. Aloitusosassa Batman Begins kaaoksen aiheuttaja oli hulluus, jota päänemesis,aistiharhoja aiheuttava Variksenpelätti henkilöi. Keskimmäisessä osassa Jokerin anarkistinen ja nihilistinen eetos toi Lepakkomiehen vartioiman yhteisön tuhon partaalle sekä konkreettisella että ideologisella tasolla. Edellistä osaakin kunnianhimoisemmassa Yön ritarin paluussa uhka saapuu modernin terrorismin muodossa, joka perustelee toimintansa vaatimalla muutosta yltäkylläiseen, tuhlailevaan ja muuta maailmaa riistävään länsimaiseen elämäntapaan.
Yön ritarin paluun on tarkoitus vetää teesinomaisesti yhteen Nolanien hahmotteleman trilogian teemat. Päätösosassa on paljon sellaista, mistä voidaan puhua kehuvasti, mutta perustehtävässään se epäonnistuu. Nolanit haukkaavat kerralla liian ison palan, minkä tuloksena kunnollisiin johtopäätöksiin ei koskaan tulla ja elokuva venyy liian pitkäksi (2 h 44 min) menettäen momenttinsa, minkä varassa Yön ritari oli niin yllättäen todella onnistunut.
Tämän viimeisen osan isoin negatiivinen yllätys on, että uusien ideoiden sijaan Yön ritarin paluu on suurelta osin Yön ritarin muunnelma. Molempien elokuvien paras kohtaus on ensimmäinen: Yön ritarin paluukin alkaa ryöstökohtauksella, joka on edellisen elokuvan alku siirrettynä ilmaan. Pääpahis Bane turvautuu sivilisaation polvilleen painaakseen täsmälleen samaan taktiikkaan kuin Jokeri, vain isommassa mittakaavassa. Sitä, miten turvalliseen järjestykseen tottunut yhteiskunta tulee toimeen infrastruktuurin pettäessä, Nolanit eivät yksinkertaisesti ehdi käsitellä pintaa syvemmältä. Pahempaa vielä, juuri kun katsoja odottaa Banelta älyllistä coup de gracea haastamalleen status quolle (ja sitä edustavalle Lepakkomiehelle), tekijät jänistävät ja paljastavat terroristien todelliset, paljon yksiviivaisemmat motiivit. Kuin taikaiskusta, hetken haastavana ja mukavan epämiellyttävänä ihon alla ryöminyt elokuva muuttuukin helpoksi ja turvalliseksi jälleen.
Elokuvan kolmannen näytöksen heikkous kumpuaa siitä, että Nolanit palaavat "ympyrä sulkeutuu"-hengessä surkeasti epäonnistuneen Batman Beginsin ideoihin. On myönnettävä, että Banen ja hänen ryhmänsä tavoitteet jäivät itselleni paljolti hämäriksi sen vuoksi, että en muista aloitusosasta sen huonouden vuoksi paljon mitään. Vaikka muistaisinkin, Bane & co:n "meidän on saatettava loppuun Varjojen liigan tehtävä"-motto (varon tässä nyt paljastamasta liikoja juonen käänteistä) on silti tosi kevyttä kamaa verrattuna Jokerin älyllisiin peleihin. Edellisen osan muistaen olisi tosin pitänyt olla odottamatta liikoja, sillä siinäkin loppu meni yli turvallisen matalalla roikkuvan riman.
C. NOLANIN TYYLISTÄ
Pienimuotoinen Memento on edelleen Christopher Nolanin paras elokuva ja sellaiseksi jäänee. Sen jälkeen hän on keskittynyt hiomaan tyyliään ja teknistä osaamistaan ja päässyt kieltämättä pitkälle. Hänen brittiläinen rationalisminsa estää kuitenkin melkein aina tunteen aitouden hiipimästä mukaan kuvaan, kuten Inception hyvin osoitti. Yön ritarin paluu näyttää, miten on mahdollista olla älykäs olematta fiksu. Kertomus on laadittu vakavista aineksista huolellisesti kuin palapeli unohtamatta yhtäkään yksityiskohtaa, mutta kun koittaa aika todella sanoa jotakin, Nolan ja hänen kirjoittajaveljensä eivät saakaan mitään aikaan. Näin kävi lopulta Yön ritarissakin, mutta siinä Jokeri ehti Banea enemmän heittää älyllisiä tikareita Lepakkomiehen selkään. Tällä kertaa puhti loppuu jo tuntia ennen kuin elokuva.
Suurimmaksi osaksi Yön ritarin paluu kuitenkin pitää hereillä elokuvallisena esineenä. Christopher Nolanin tarkka visuaalinen tyyli on sekoitus Michael Mannia ja David Fincheriä ilman mainittujen cooliutta. Nolanin mattapintainen, laajoja väripintoja suosiva tekniikka sopii erittäin hyvin nykyaikaiseen elokuvateatteriin, sillä sen laadusta häviää digiprojisoinnin tuottamiin virheisiin minimaalisen vähän. Vahvimmillaan Nolan on ulkokuvissa, jolloin hänen realistinen mielenlaatunsa pääsee hyvään käyttöön. Gotham City ei muuten ole koskaan ollut yhtä verhoamattomasti yhtä kuin New York. Päivänvalossa otetut laajakuvat ovat hyvin vaikuttavia.
Mutta Yön ritarin paluu on liian pitkä, ja se tuottaa omalla tavallaan mielenkiintoisia ongelmia. Sillä vaikka tarina periaatteessa koko ajan eteneekin eikä Nolan edes käytä hidastuksia, leviää kertomus välillä niin moneen paikkaan, että hyvin ohjatuista yksittäisistäkin kohtauksista puuttuu viimeinen jännite. Elokuva ei onnistu tempaamaan mukaansa. Saattaa olla, että tämä on huomattu leikkaushuoneessakin, sillä se selittäisi, miksi elokuvan kolmas näytös on niin mielettömän äänekäs. Hurja audiopaukutus rakentaa tehokkaan muurin kankaan ja yleisön väliin, mikä ei kai ollut tarkoitus. Mutta näin kävi jo Inceptionissa. Rakenteen vuotamisen takia katsoja etenee myös jatkuvasti tarinan edellä tärkeimmissä käännöksissä. Tästä esimerkkinä käy Bruce Waynen koitos yhdensorttisesta vankilasta kohti vapautta, missä katsoja on oivaltanut jo monta minuuttia ennen Brucea oikean kikan, jonka vankitoveri hänelle lopulta kertoo. Tässä jaksossa molemmat Nolanit ovat huonoimmillaan. Myös epilogi tuntuu melkoiselta läpijuoksulta, koska teoksen rakenteesta ei ole jäljellä enää mitään tukevaa.
IN THE HEATH OF THE KNIGHT
Jos jotain, trilogian päätösosa saa arvostamaan vielä entistäkin enemmän Heath Ledgerin näyttelijäntyötä Jokerina. Hänen työnsä arvo kasvoi yli virtuoosisen soolon ja vaikutti koko teoksen jännitteisiin rakenteita myöten. Yön ritarin paluusta uupuu tynnyreittäin huumoria, jota Ledger toi edeltäjään. Tom Hardya ei voi syyttää, sillä Bane on tarkoituksella totisempi, raskaampi ja pelottavampi rikollinen, jonka koko potentiaalin Nolanit jättävät vielä hyödyntämättä. Mutta Anne Hathawayn esittämälle Kissanaiselle Nolanit eivät ole keksineet hyviä vitsejä ja niin lupaava hahmo jää koristeeksi. Bruce Waynen seuraajaa liikemaailmassa esittävä Marion Cotillard jää jonkun muun fetissiesineeksi, sillä itse en löydä hänestä karismaa suurennuslasillakaan. Christian Bale tekee keskusroolin erittäin taitavasti, mutta myös nolanilaisessa hengessä erittäin vakavasti. Tim Burton ja Michael Keaton ymmärsivät enemmän myyttien päälle, mikä toi luontevasti hauskuutta ja etenkin Batman - paluussa raikasta absurdismia sarjakuvafantasiaan.
Jos Yön ritarin paluusta puuttuu sitä sydäntä, mikä tarvitaan katsojan samastamiseksi tarinaan, löytyy sille lähin vastine Gary Oldmanin ja Joseph Gordon-Levittin rooleista. Nerokas Oldman näyttelee poliisisankari Gordonia vielä hienommin ja monisyisemmin kuin kahdessa edellisessä osassa, ja elokuva elokuvalta suuremman vaikutuksen tekevä Gordon-Levitt on kertakaikkisen vakuuttava joka ikisessä otoksessa nuorena partiopoliisina, jolla on Lepakkomiehen lailla orpo tausta.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
ELOKUVAA VASTAAN ON HYÖKÄTTY
Joukkomurhaaja surmasi ja haavoitti kymmeniä Yhdysvaltain Denverissä viime yönä tässä puheena olevan elokuvan ensi-illassa. Myönnän suoraan olevani shokeerattu uutisesta. Teolla ei ollut suoraan mitään tekemistä itse teoksen kanssa, sillä tekijä toimi vähän elokuvan alkamisen jälkeen eikä hänellä ollut ollut mahdollisuutta nähdä sitä aikaisemmin. Hän lienee valinnut kohteensa sen julkisuusarvon takia ja koska on voinut olla varma paikalla olleen ihmisiä täyden salin verran. Elokuvan nähneenä voin lisäksi vain todeta, että tämä häiriintynyt teko on täydellisessä ristiriidassa elokuvan oman arvorakenteen kanssa: Yön ritarin paluu on nimenomaan tämän kaltaisen terrorismin kritiikki.
Mutta ihmisiin kohdistuneen suoran väkivallan lisäksi hyökkäyksen kohteeksi on joutunut myös itse elokuvataide (sisällyttäen sen arvon viihteenä). Syyllisen rikos on välillisesti rikos jokaista elokuvaa ja elokuvissakäyntikokemusta vastaan. Elokuvateatteri on ollut turvallinen tila, jossa ihmiset ovat voineet uppoutua mielikuvitusmaailmaan. Se voi olla ja tulee olemaan sitä edelleen, niin kuin siitä tuli mykkäkauden pahimmillaan satoja henkiä vaatineiden tulipalojen jälkeen. Mutta jonkinlaisen reaktion se vaatii. Keskustelu on aina hyvä tapa aloittaa.
Pahoittelut, jos tässä spontaanissa puheenvuorossa esiintyy epäjohdonmukaisuuksia. Syy on hetken. Toteutin kommentointini lisäyksenä vanhaan tekstiin, sillä en halunnut nostaa sitä omaksi artikkelikseen vastenmielisyydestä tekoa kohtaan. Enkä tule kunnioittamaan edes välillisesti rikollista mainitsemalla hänen nimeään missään yhteydessä. Hän on mies ilman kasvoja, varjo, ei enempää.
Hauska huomio, tuo Nolanin tyylin ja digiprojisoinnin liitto. Itse olen ajatellut, että Nolan tekee iPad -elokuvia - niin tylsän yksinkertaisia ne ovat visuaalisesti.
VastaaPoistaOn tavattoman huvittavaa, että mies pitää kunnia-asianaan kuvaamista yhdellä kameralla, kun lopputulos näyttää kuitenkin kymmenellä kameralla sohitulta.
Yhdestäkään Nolanin elokuvasta en ole pitänyt, mutta kyllä tätä uuttakin odotan ihan mielenkiinnolla. Sillä jos mies vain joskus oppii jotain kirjoittamisesta ja visuaalisesta kerronnasta, hänestä voi tulla todella kiintoisa ohjaaja.