Ensimmäinen leffa, jota mäiskäistiin vuoden huonoimman elokuvan Razzie-palkinnolla, sai kunnian olla Allan Carrin vuonna 1980 ohjaama Can't Stop the Music, extra-vahvan Hollywood-käsittelyn saanut kertomus "YMCA"-yhtye Village Peoplen noususta maailmanmaineeseen. Huonoa elokuvantekemistä löysin rantein pilkkaavalle Vattu-palkinnolle on siitä lähin ollut tyypillistä palkita elokuvia, joita kukaan ei muista, ja jotka kaikki haluavat unohtaa.
Tuntuu kummalliselta, että Oscarin kaltainen pönöttynyt instituutio sai mellastaa puoli vuosisataa ennen kuin se vihdoin sai riippakivekseen parodisen varjotapahtuman. Razzien pani alulle mainosmies John Wilson, joka tähän päivään saakka pitää palkinnosta eniten meteliä. Suomalaiseen korvaan oudolta kuulostava nimi palkinnolle tulee sanonnasta "blowing a raspberry", mikä merkitsee yhtä kuin jollekin buuaaminen kieltä huulien välissä prööttäämällä.
On hyvä ja kaunis asia, että maailmasta löytyy Razzien kaltainen "vastarintaliike", joka vuosi vuoden jälkeen kiinnittää huomiota siihen puoleen Hollywoodia, jonka unelmakaupunki haluaisi itse unohtaa, mutta Wilsonin projektin pysyminen kolmen vuosikymmenenkin jälkeen marginaalissa pienen piirin huvina kertoo ennen muuta uskalluksen puutteesta kunnolla tölväistä isoa veljeä. Sen sijaan, että olisivat lähteneet haastamaan yleistä mielipidettä, vattuilijat ovat yleensä tyytyneet "juhlimaan" teoksia, jotka kaikki tietävät huonoiksi. Tämän lisäksi huomattava osa palkituista on ollut myös Hollywoodin itsensä hyljeksimiä kassafloppeja. Esimerkeiksi voittajista käyvät mm. Inchon (ennen Kurkunleikkaajien saarta historian isoin floppi), Bolero, Leonard Part 6 (jota päätähti Bill Cosby pyysi julkisesti anteeksi), Striptease, Wild Wild West, Catwoman sekä viime vuoden voittaja, Adam Sandler -ristiinpukeutumiskomedia Jack ja Jill, joka tuli ja meni jälkiä jättämättä. Nämä elokuvat ovat varmasti ansainneet palkintonsa - ja siinä vika juuri onkin. Razzie Awards ei halua heittää haastetta status quolle, vaan pilkkaa leffoja, joita pilkkaavat kaikki muutkin. Tämän vuoksi palkinto ei herätä keskustelua esimerkiksi yleisestä mausta tmv. Mahdollisuuksiahan Razziella on ollut vaikka millä mitalla: olisipa ollut mielenkiintoista, jos vaikkapa sellaiset hitit kuin Gladiator, Chicago tai Taru sormusten herrasta olisi nostettu - ansaitusti - ehdokaslistoille. Nähtävästi Wilsonin ja kumppaneiden maku on yhtä huono kuin laajalla yleisöllä.
Kaivamalla kaivaen voi ehdokaslistoilta löytää jotain protestin tapaista. Esimerkiksi vuonna 1993 ehdokkaiksi nousi kaksi kallista toimintaelokuvaa, Cliffhanger ja Last Action Hero. Ensin mainittu lukeutui vuoden isoimpiin hitteihin - mutta se on myös aika hauskaa viihdettä. Jälkimmäinen puolestaan ei menestynyt oikein missään mielessä, mutta aika monen mielestä kyseessä on Shane Blackin riemulla kirjoittama loistosatiiri action-genrestä.
Razziella onkin se ongelma, että sen pitäisi yrittää kritisoida yleistä makua, mutta samaan aikaan se ei saa olla väärässä, sillä se merkitsisi uskottavuuden menettämistä; vuonna 1994 ehdokkaaksi nostettiin Lawrence Kasdanin Wyatt Earp, joka puutteistaan huolimatta on koko vaikuttava moderniksi westerniksi. Kaikkien aikojen "Razzie-möhläys" löytyy aivan ensimmäiseltä vuodelta, kategoriasta Huonoin ohjaus, missä Stanley Kubrick sai ehdokkuuden elokuvasta Hohto. Taustalla tässä vaikuttaa se, että sittemmin kauhuelokuvien Citizen Kaneksi nostettu klassikko sai ilmestymisaikanaan surkeat arvostelut johtuen pääosin Stephen King -manian huippukohdassa nostatetusta närkästyksestä Kubrickin alkuteokseen tekemistä radikaaleista muutoksista (parannuksista). Hohdolla on edelleen vannoutuneet vihaajansa, mikä itse asiassa on oikein terve juttu.
Erikoistapauksena voidaan pitää historian kuuluisinta Razzie-voittajaa eli Showgirlsiä. Ohjaaja Paul Verhoeven kävi henkilökohtaisesti pokkaamassa epätoivotun palkinnon ja oli siten the king of cool. Ongelma vain on (uskaltaako tätä sanoakaan?), että Verhoevenin yleismaailmallisesti pataluhaksi haukuttu leffa ei...ole...niin...huono. Ei siitä hyvää tule milloinkaan, mutta ajan vieriessä sen räikeyden, suorasukaisuuden, ironian ja silkan omaperäisyyden suhde koko ajan typerämmäksi muuttuvaan maailmaan käy jatkuvasti ymmärrettävämmäksi. Se on huonosti kirjoitettu ja ehkä huonosti (tai sitten näkemyksellisen absurdisti) näytelty, mutta ohjaus on terävää ja omaleimaista. Tai jos ei mitään muuta, niin on siinä ainakin hulvattomia yksittäisiä kohtauksia. Joku Catwoman (jota ilman meillä tosin ei olisi tätä kultaista hetkeä) on lähtökohtaisesti ihan toista maata.
Onhan se hyvä, että meillä on oma vänkkäräsäärinen paskaleffapalkinto, mutta vielä parempi olisi, jos ko. palkinto vähän skarppaisi. Heidän nettisivunsakin herättävät väliin myötähäpeää harrastelijamaisuudellaan. Esimerkiksi ehdokaslistat on helpointa hakea wikipediasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti