Intohimo ja väkivalta: keskustelun avaaja

Conversation piece à la Arthur Devis

Ensimmäinen elokuva, jonka näen auroralaisessa elokuvateatterissa tapahtuneen joukkomurhan jälkeen, on nimeltään Intohimo ja väkivalta. Semantiikka on usein ironian paras työmies. Luchino Viscontin toiseksi viimeistä ohjausta ei suomennettu suoraan: alkuperäinen, silmiinpistävän tylsä nimi Gruppo di famiglia in un interno alleviivaa sitä kuinka tämä perhetarina tapahtuu kokonaan sisätiloissa. Paljon jännittävämpää on, että sen englanninkielinen nimi on täysi vastakohta lähes kaikkia muita maita yhdistävälle valinnalle (esim. "Gewalt und Leidenschaft" på svenska): Conversation Piece. Käännettynä "keskustelun avaaja", mikä viittaa moniaalle, muun muassa elokuvaan itseensä keskustelun aiheena sekä tietyntyyppisiin, yleensä brittiläisiin taideteoksiin, joita elokuvan keskushenkilö keräilee. Luonnollisesti elokuvassa myös puhutaan lähes taukoamatta. On siinä semanttista jänneväliä kerrakseen.

Luchino Viscontin elokuvien - eritoten myöhäisen kauden - katseleminen muistuttaa klassisen musiikin kuuntelemista. Niiden huolellinen kokoonpano vaatii keskittymistä ja nyanssien ja rakenteen tajua, mitä en väitä omaavani. Mutta jos Kuolema Venetsiassa, paljon vähemmän puhelias teos, on Mahleria, on Intohimo ja väkivalta Mozartia mollissa. Keskeiseksi nousevat jälleen ikääntymisen pelko, kuoleman pelko ja erityisesti elämän pelko. Paljon pelkoa. Siitä huolimatta Intohimo ja väkivalta ei ole ahdistavan tuntuinen teos, vaan hillitty ja eloisa. Se voisi perustua näytelmään, mutta siitä puuttuu kaikki näytelmällisyys tyystin.

Elämän pelkääjää esittää Burt Lancaster valtavaan roomalaiseen taloonsa taiteen tutkimuksiinsa sulkeutuneena professorina. Silvana Manganan ruumiillistama kreivitär suostuttelee professorin vuokraamaan lastensa käyttöön talon yläkerroksen, jossa sitten aloittavat sopimuksen vastaisesti laajat muutostyöt. Näin kaksi täysin vastakkaista, yhteensovittamatontakin asennetta, elämäntapaa ja jopa aikakautta joutuvat törmäyskurssille. Seuraa sarja keskusteluja, väittelyjä, kiistoja - dialogia kaikissa tunnetuissa muodoissa. Siis kaikissa: on huikeaa kuulla vuonna 1974 tehdyssä sofistikoituneessa taide-elokuvassa sana "cunt". Sitä käyttää kreivittären rattopoika Helmut Berger, teoksen toinen keskushenkilö ja 40 vuotta vanhemman italialaisohjaajan elämänkumppani.

Bergerin ja Lancasterin suhde muodostuu elokuvan selkärangaksi. Nuori saksalainen radikaali antaa professorin sivistyneelle konservatismille älyllisen haasteen, kuten 70-luvulla kävi sukupolvien kesken. En ole vakuuttunut, mihin johtopäätöksiin elokuvan hieman metafyysisessä lopussa päästään, mutta matka sinne on mielenkiintoinen.

Lancasterin loistava tulkinta kantaa Viscontin elokuvaa. "Vanhan maailman arvoja" ja käytöstapoja edustava professori piirretään todella kauniisti ja uskottavasti. Muut näyttelijät, varsinkin Berger, voisivat päästä samalle tasolle, jolleivät joutuisi kamppailemaan vieraan kielen ulosannin kanssa. Replikoinnin kömpelyys haittaa usein näyttelijöiden työn rytmiä, mikä puolestaan suistaa elokuvan silloin tällöin ideoiden esittelyksi eikä myötäeletyksi. Kreivittären tyttärenä 15-vuotiaana debyttiroolinsa tekevä, persoonallisen kaunis Claudia Marsani oli edellisenä vuonna kruunattu Miss Teini-Italiaksi (!) eikä Viscontin enää tänä päivänä varmaankaan annettaisi tehdä Intohimo ja väkivallassa nähtäviä sinänsä häveliäitä alastonotoksia. Mene, tiedä.

Kaikki tämä keskustelu, väkivalta ja intohimo tapahtuu niin monien iäkkäiden ohjaajien tapaan vaikuttavan yksityiskohtaisissa lavasteissa, jotka tekevät roomalaisesta kivipalatsista yhden tarinan henkilöistä. Visconti nostaa etualalle niteen Vincent van Goghin kootusta kirjeenvaihdosta. Professori päätyy ehkä samaan umpikujaan kuin hollantilaistaiteilija.

Toinen elokuva, jonka näin Auroran joukkomurhan jälkeen, oli Terminator: tuhoaja. Välittömästi Viscontin jälkeen. James Cameronin ohjaus vaikutti kylmemmältä ja synkemmältä kuin koskaan, ja poliisiasemakohtaus tuntui jopa liian aikaiselta, vaikka jakso ei visuaalisesti ollut edes niin graafinen kuin muistikuvat kertoivat. Mutta leikkaus, äänitys ja kuvien rajaukset kutovat epämiellyttävän täsmällisen, rajun kuvion, jota on vaikea katsella samoilla silmillä kuin viikko sitten. Tunteeton, ilmeetön, kasvoton hahmo, jolle ihmiselämä kirjaimellisesti ei merkitse mitään, marssii järjestelmällisesti käytävästä ja huoneesta toiseen eliminoiden jokaisen vastaan tulevan. Toivottavasti tämä ei ole aikamme kuva.

Toivottavasti Linda Hamilton on pikemminkin aikamme kuva. Sarah Connorina hän kasvaa läpi elokuvan yhä vastuuntuntoisemmaksi, voimakkaammaksi ja tiedostavammaksi vastarintaihmiseksi. On muuten edelleen hämmästyttävää, miten läpikotaisin tuttukin elokuva muuttuu päästessään kotiareenalle, isolle kankaalle. Näyttelijöiden ilmeet paljastavat ennen huomaamattomia nyansseja, Paul Winfieldin ja Lance Henriksenin poliisikaksikon taitava koomisuus korostuu, kuvakerronnan pikku hienoudet (esim. "I'll be back"-kohtauksen rakentaminen) pulpahtavat esiin, dystooppisista pääkallovuorista saa jopa jotain selvää, kohti punkkarinrenttuja marssivasta alastomasta Schwarzeneggeristä näkyy yllättävän paljon jne. Paikka paikoin vanha tekno-scifin sotaratsu osoittaa jo vanhentuneisuuden merkkejä: Sarahin kämppis vaikuttaa kuolevan silkan huonon musiikkimakunsa takia. Lähes täysi Orionin sali palkitsi ansaitulla naurunremakalla lyhyen hetken, jossa Michael Biehn, tunnustettuaan rakkautensa Hamiltonille, paiskoo "voimakkaan tunteen" vallassa nitroräjähdepötköjä kassiin. Merkillistä, kuinka hyvin näyttelevä Biehn muistuttaa toisessa jatko-osassa tämän poikaa esittävää Nick Stahlia.

Nykyään alkaa jo unohtua, kuinka tämä lajityypin uudistanut virstanpylväs ymmärrettiin ennen sen näkemistä jälleen yhdeksi b-kastin toimintafantasiaksi, jossa Schwarzenegger tai Stallone irvistää. Vaikka osa vuorosanoista kolahtaa korvaan kömpelösti (mm. kuuluisa "On your feet, soldier!"-repliikki, joka heijastaa Cameronin ikävää taipumusta korneihin psykologisiin kliimakseihin), operoi Cameron sekä ohjaajana että kirjoittajana kyvykkäimmillään tässä sekä kuusi vuotta myöhemmin toteutussa jatko-osassa. Terminatorin loppu, alkaen säiliöauton räjähdyksestä, on parasta Cameronin koskaan ohjaamaa elokuvaa: tappokoneen tulen kaluama runko on ikoninen ja yhä pelottava ilmestys ja Hamiltonin kauhu erittäin autenttisen oloista. Kone on hyvä renki, mutta huono isäntä.