Himertävät tähdet Otavan...

 Luchino Viscontin Tuhon tähdet (Vaghe stelle dell'Orsa...)

Himertävät tähdet Otavan, uskonut en koskaan
Palaavani näkemään teidät ja
Loisteenne isäni puutarhassa
Enkä puhuvani teille ikkunoista
Tämän talon lapsuuteni
Jossa onneni rippeiden katoavan näin...

- Giacomo Leopardi

Mitä voi sanoa taideteoksesta, johon ei usko?

Tuhon tähdet, elokuva vuodelta 1965, on kulttuurihistoriallisesti tärkeä artefakti, koska sen on luonut kanonisoitu elokuvaohjaaja. Luchino Visconti (1906-76), Lonate Pozzolon kreivi, oli kuvausten aikaan jo luonut yli 20-vuotisen uran elokuvantekijänä ja käynnistänyt mm. neorealistisen suuntauksen. Tuhon tähtiä edeltäneestä ylenpalttisesta Tiikerikissasta tuli hänen kuuluisin elokuvansa; niukkaeleinen Tuhon tähdet on muodoltaan lähes sen antiteesi, koruton, mustavalkoinen kamaridraama. Venetsiassa se pokkasi Kultaisen Leijonan.

Kansainvälisesti Viscontin nimi tunnetaan nimenomaan elokuvapiireissä, mutta hän oli paljon muutakin: merkittävä teatteriohjaaja ja oopperaohjaajana jopa aikansa suurimpana pidetty kiitos osittain Maria Callaksen kanssa toteuttamistaan tuotannoista.

Tuhon tähtiä voisi erehtyä pitämään romaanisovituksena. Se on kuitenkin alkuperäisskenaario, jossa on kourallinen antiikin mytologiaa ja kahmalokaupalla Tennessee Williamsia. Useassa kohtauksessa hahmot penäävät suoraa puhetta - mitä juuri Visconti & co. pihtaavat.

Tuhon tähdet on pohjimmiltaan hajonneen perheen kuvaus. Isä on kuollut, äiti sairastunut henkisesti, sisko on mennyt naimisiin amerikkalaisen kanssa ja laiskuripoika käy joka toinen kuukausi perheen palatsimaisessa kotitalossa hakemassa arvoesineitä myytäväksi. Perhettä puristaa kaksi skandaalia: juutalainen tiedemiesisä on kuollut natsien vainoissa jonkun ilmiantamana; ja sisarusten suhteen väitetään olevan sukurutsainen.

Tässä olisi paljonkin aineksia, mutta Visconti ei milloinkaan päädy tyydyttävään loppuratkaisuun. Mitään yleispätevää ei sanota: seuraamme ulkopuolisina tarkkailijoina yksityistä perhedraamaa, josta ei ole mitään sanottavaa. Eräät lopun käänteet ovat vanhentuneet vuosien saatossa yliammutuksi melodraamaksi.

Taide-esineenä Tuhon tähdet on taiten tehty. Alkupuolella elokuvassa on keveyttä ja lentoa, jota Viscontin suurtöistä jää toisinaan kaipaamaan. Komeata mustavalkokuvausta seuraa nautinnolla ainakin kertomuksen puoleenväliin, ja näyttelijät ovat hyviä. Varsinkin Claudia Cardinale keskushahmona. Toisaalta, KAVIn kopion ääniraita oli kurjassa kunnossa, mutta sellaisena paljasti myös alkuperäisen äänityön kömpelyyden.

Suomenkielinen nimi on outo. En puhu italiaa, mutta en löytänyt syytä, miksi "vaghe" on suomennettu "tuhon". "Vaghe stelle dell'Orso" pitäisi kaiken järjen mukaan kääntyä suunnilleen "Otavan himmeästi loistavat tähdet". Ehkä tässä on konnotaatio, josta en ole tietoinen. Leopardi on kuollut 185 vuotta sitten, joten häneltäkään ei voi kysyä.

******

NIAGARAN ARKISTOSARJA JATKUU:

28.2. Umberto Lenzi: 008 MIEHEMME KAIROSSA (A 008 operazione sterminio, Italia/Egypti 1965)
7.3. Alf Sjöberg: NEITI JULIE (Fröken Julie, Ruotsi 1951)
14.3. Shinya Tsukamoto: TETSUO II: BODY HAMMER (Japani 1992)
21.3. Mohsen Makhmalbaf: GABBEH (Iran/Ranska 1996)
28.3. Peter Jackson: BAD TASTE (Uusi-Seelanti 1987)
4.4. Nicholas Ray (& Ida Lupino): PETTÄVÄLLÄ POHJALLA (On Dangerous Ground, USA 1951)
11.4. Robert Townsend: EDDIE MURPHY LAVALLA (Eddie Murphy: Raw, USA 1987)
25.4. Brunello Rondi: INGRIDIN TIE (Ingrid sulla strada, Italia 1973)
2.5. Monte Hellman: HE RATSASTIVAT LÄPI LUOTISATEEN (Ride In The Whirlwind, USA 1966)
9.5. Francois Truffaut: KESYTÖN (L’enfant sauvage, Ranska 1970)

Intohimo ja väkivalta: keskustelun avaaja

Conversation piece à la Arthur Devis

Ensimmäinen elokuva, jonka näen auroralaisessa elokuvateatterissa tapahtuneen joukkomurhan jälkeen, on nimeltään Intohimo ja väkivalta. Semantiikka on usein ironian paras työmies. Luchino Viscontin toiseksi viimeistä ohjausta ei suomennettu suoraan: alkuperäinen, silmiinpistävän tylsä nimi Gruppo di famiglia in un interno alleviivaa sitä kuinka tämä perhetarina tapahtuu kokonaan sisätiloissa. Paljon jännittävämpää on, että sen englanninkielinen nimi on täysi vastakohta lähes kaikkia muita maita yhdistävälle valinnalle (esim. "Gewalt und Leidenschaft" på svenska): Conversation Piece. Käännettynä "keskustelun avaaja", mikä viittaa moniaalle, muun muassa elokuvaan itseensä keskustelun aiheena sekä tietyntyyppisiin, yleensä brittiläisiin taideteoksiin, joita elokuvan keskushenkilö keräilee. Luonnollisesti elokuvassa myös puhutaan lähes taukoamatta. On siinä semanttista jänneväliä kerrakseen.

Luchino Viscontin elokuvien - eritoten myöhäisen kauden - katseleminen muistuttaa klassisen musiikin kuuntelemista. Niiden huolellinen kokoonpano vaatii keskittymistä ja nyanssien ja rakenteen tajua, mitä en väitä omaavani. Mutta jos Kuolema Venetsiassa, paljon vähemmän puhelias teos, on Mahleria, on Intohimo ja väkivalta Mozartia mollissa. Keskeiseksi nousevat jälleen ikääntymisen pelko, kuoleman pelko ja erityisesti elämän pelko. Paljon pelkoa. Siitä huolimatta Intohimo ja väkivalta ei ole ahdistavan tuntuinen teos, vaan hillitty ja eloisa. Se voisi perustua näytelmään, mutta siitä puuttuu kaikki näytelmällisyys tyystin.

Elämän pelkääjää esittää Burt Lancaster valtavaan roomalaiseen taloonsa taiteen tutkimuksiinsa sulkeutuneena professorina. Silvana Manganan ruumiillistama kreivitär suostuttelee professorin vuokraamaan lastensa käyttöön talon yläkerroksen, jossa sitten aloittavat sopimuksen vastaisesti laajat muutostyöt. Näin kaksi täysin vastakkaista, yhteensovittamatontakin asennetta, elämäntapaa ja jopa aikakautta joutuvat törmäyskurssille. Seuraa sarja keskusteluja, väittelyjä, kiistoja - dialogia kaikissa tunnetuissa muodoissa. Siis kaikissa: on huikeaa kuulla vuonna 1974 tehdyssä sofistikoituneessa taide-elokuvassa sana "cunt". Sitä käyttää kreivittären rattopoika Helmut Berger, teoksen toinen keskushenkilö ja 40 vuotta vanhemman italialaisohjaajan elämänkumppani.

Bergerin ja Lancasterin suhde muodostuu elokuvan selkärangaksi. Nuori saksalainen radikaali antaa professorin sivistyneelle konservatismille älyllisen haasteen, kuten 70-luvulla kävi sukupolvien kesken. En ole vakuuttunut, mihin johtopäätöksiin elokuvan hieman metafyysisessä lopussa päästään, mutta matka sinne on mielenkiintoinen.

Lancasterin loistava tulkinta kantaa Viscontin elokuvaa. "Vanhan maailman arvoja" ja käytöstapoja edustava professori piirretään todella kauniisti ja uskottavasti. Muut näyttelijät, varsinkin Berger, voisivat päästä samalle tasolle, jolleivät joutuisi kamppailemaan vieraan kielen ulosannin kanssa. Replikoinnin kömpelyys haittaa usein näyttelijöiden työn rytmiä, mikä puolestaan suistaa elokuvan silloin tällöin ideoiden esittelyksi eikä myötäeletyksi. Kreivittären tyttärenä 15-vuotiaana debyttiroolinsa tekevä, persoonallisen kaunis Claudia Marsani oli edellisenä vuonna kruunattu Miss Teini-Italiaksi (!) eikä Viscontin enää tänä päivänä varmaankaan annettaisi tehdä Intohimo ja väkivallassa nähtäviä sinänsä häveliäitä alastonotoksia. Mene, tiedä.

Kaikki tämä keskustelu, väkivalta ja intohimo tapahtuu niin monien iäkkäiden ohjaajien tapaan vaikuttavan yksityiskohtaisissa lavasteissa, jotka tekevät roomalaisesta kivipalatsista yhden tarinan henkilöistä. Visconti nostaa etualalle niteen Vincent van Goghin kootusta kirjeenvaihdosta. Professori päätyy ehkä samaan umpikujaan kuin hollantilaistaiteilija.

Toinen elokuva, jonka näin Auroran joukkomurhan jälkeen, oli Terminator: tuhoaja. Välittömästi Viscontin jälkeen. James Cameronin ohjaus vaikutti kylmemmältä ja synkemmältä kuin koskaan, ja poliisiasemakohtaus tuntui jopa liian aikaiselta, vaikka jakso ei visuaalisesti ollut edes niin graafinen kuin muistikuvat kertoivat. Mutta leikkaus, äänitys ja kuvien rajaukset kutovat epämiellyttävän täsmällisen, rajun kuvion, jota on vaikea katsella samoilla silmillä kuin viikko sitten. Tunteeton, ilmeetön, kasvoton hahmo, jolle ihmiselämä kirjaimellisesti ei merkitse mitään, marssii järjestelmällisesti käytävästä ja huoneesta toiseen eliminoiden jokaisen vastaan tulevan. Toivottavasti tämä ei ole aikamme kuva.

Toivottavasti Linda Hamilton on pikemminkin aikamme kuva. Sarah Connorina hän kasvaa läpi elokuvan yhä vastuuntuntoisemmaksi, voimakkaammaksi ja tiedostavammaksi vastarintaihmiseksi. On muuten edelleen hämmästyttävää, miten läpikotaisin tuttukin elokuva muuttuu päästessään kotiareenalle, isolle kankaalle. Näyttelijöiden ilmeet paljastavat ennen huomaamattomia nyansseja, Paul Winfieldin ja Lance Henriksenin poliisikaksikon taitava koomisuus korostuu, kuvakerronnan pikku hienoudet (esim. "I'll be back"-kohtauksen rakentaminen) pulpahtavat esiin, dystooppisista pääkallovuorista saa jopa jotain selvää, kohti punkkarinrenttuja marssivasta alastomasta Schwarzeneggeristä näkyy yllättävän paljon jne. Paikka paikoin vanha tekno-scifin sotaratsu osoittaa jo vanhentuneisuuden merkkejä: Sarahin kämppis vaikuttaa kuolevan silkan huonon musiikkimakunsa takia. Lähes täysi Orionin sali palkitsi ansaitulla naurunremakalla lyhyen hetken, jossa Michael Biehn, tunnustettuaan rakkautensa Hamiltonille, paiskoo "voimakkaan tunteen" vallassa nitroräjähdepötköjä kassiin. Merkillistä, kuinka hyvin näyttelevä Biehn muistuttaa toisessa jatko-osassa tämän poikaa esittävää Nick Stahlia.

Nykyään alkaa jo unohtua, kuinka tämä lajityypin uudistanut virstanpylväs ymmärrettiin ennen sen näkemistä jälleen yhdeksi b-kastin toimintafantasiaksi, jossa Schwarzenegger tai Stallone irvistää. Vaikka osa vuorosanoista kolahtaa korvaan kömpelösti (mm. kuuluisa "On your feet, soldier!"-repliikki, joka heijastaa Cameronin ikävää taipumusta korneihin psykologisiin kliimakseihin), operoi Cameron sekä ohjaajana että kirjoittajana kyvykkäimmillään tässä sekä kuusi vuotta myöhemmin toteutussa jatko-osassa. Terminatorin loppu, alkaen säiliöauton räjähdyksestä, on parasta Cameronin koskaan ohjaamaa elokuvaa: tappokoneen tulen kaluama runko on ikoninen ja yhä pelottava ilmestys ja Hamiltonin kauhu erittäin autenttisen oloista. Kone on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Mestarit Sisiliassa

Kuningas Orion Antelias tarjosi muutaman päivän sisään kaksi klassikkoa, joissa Sisilian saari hehkuu parrasvaloissa. Luchino Viscontin Maa järisee (1948) ja Michelangelo Antonionin Seikkailu (1960) sijoittuvat janan ääripäihin toisen syntyessä suoraan Sisilian ihosta ja toisen käyttäessä karua sisilialaista maisemaa vertauskuvana sielullisille ilmiöille, joita on lähes mahdoton ilmaista.



Ehkäpä maailman neorealistisin elokuva, Maa järisee, on myös yksi jaloimmista elokuvahankkeista, mitä historia tuntee, yhdessä mm. Chaplinin Diktaattorin ja Herbert Bibermanin Maan suolan kanssa. Viscontin teos on käytännössä dokumentti sukupolvia jatkuneesta köyhyyden orjuudesta, johon Sisilian kalastajat ovat alistuneet, sekä hienovireinen sosialistinen taisteluelokuva, joka heiluttaa oikeudenmukaisuuden lippua rinta kaarella. Kaikki näyttelijät ovat amatöörejä ja käyttävät omaa sisilian murretta kertoakseen vertauskuvallisen tarinan yhden kalastajaperheen yrityksestä muuttaa vallalla olevia käytäntöjä vauraamman tulevaisuuden puolesta.

Toisin kuin voisi luulla, Maa järisee ei tarjoa ankeaa, rypevää naturalismia. Sen sijaan loistavasti näytelty elokuva menee sisälle kuvaamaansa yhteisöön, jossa kaikki eivät itke kaiken aikaa. Jos elokuva ei olisi niin pitkä (160 min.), se tenhoaisi yksityiskohtaisena kuvauksena eräästä yhteisöstä, jonka lakeja säätelevät näkymättömät yleiset lainalaisuudet. Mutta se on niin pitkä (160 min.), ja Viscontin työ niin tasalaatuista, että kaikista ansioistaan huolimatta elokuvaa on erittäin vaikea istua alusta loppuun valojen sammumatta. Jokin elokuvan samana pysyvässä rytmissä ja etäännyttävässä kertojan kommentaarissa vaatii suurta kärsivällisyyttä. La terra trema, katsoja ei. Oppia voi kuitenkin paljon tästä ohittamattomasta klassikosta.

Niinpä aivan toisista lähtökohdista syntyvä Seikkailu kiinnostaa vanhempaa edeltäjäänsä elokuvana enemmän. Siinä missä Visconti lähti yhteisöstä, Antonionin aihe oli aina yksilö ja vielä identiteetiltään häilyvä sellainen. Viscontin aineellinen niukkuus vaihtuu Antonionilla aineelliseksi riippumattomuudeksi: joukko ystävyksiä huviajelulla moottoriveneellä Välimeren puuttomassa saaristossa. Keskeinen draama syntyy yhden heistä (Lea Massari) äkisti kadotessa pienellä saarella.



Antonioni kuvaa valtaisalla psykologisella ja elokuvakielellisellä kypsyydellä katoamisen aiheuttamia maininkeja Massarin poikaystävän ja parhaan naisystävän elämissä. Tavallaan paljon mitään ei katoamisen lisäksi tapahdu: se mitä tapahtuu, tapahtuu tunteiden kartastolla, ja tästä kaikessa on kysymys. Antonioni tutkii tunteiden luonnetta ihmisessä itsessään ja ihmisten välillä - jälkimmäisessä keskeiseksi nousee kysymys kommunikaatiosta: miten kommunikoida toiselle jotain niin abstraktia kuin tunnetta.

Katsoja järisee, maa ei.

Ensiesityksessään Cannesissa Seikkailun yleisö pillastui ivahuutoihin ja buuauksiin. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Peter von Bagh otti Seikkailun mukaan kuuluisaan Elämää suurempien elokuvien listaansa. Vuonna 2012 Seikkailu esitettiin Orionissa varsin kuluneena kopiona, ranskaksi dubattuna.

Kukaan ei buuannut.