Sivustakatsoja: Pretty Blu 2

Monroen ulkopuolisten kirjoittajien Sivustakatsoja-foorumissa seuraa toinen osa Tomi Peuhkurisen mustelmansinertävästä Pretty Blu -juttusarjasta.

Rocky Balboa

Vuonna 2006 valmistunut Rocky Balboa on Sylvester Stallonen paluu ohjaajanpenkille parinkymmenen vuoden tauon jälkeen. 80-luvun supersuosio, vähintäänkin lennokkaat jatko-osat ja 90-luvun alussa Cliffhangerin jälkeen alkanut laskujohteinen, lopulta käytännöllisesti katsoen kadonnut ura on ikään kuin nostanut esiin ensimmäisen Rockyn aikaisen nöyryyden ja poikinut herran kenties hienoimman elokuvan. Ja tämä on, onneksi ja pitkästä aikaa, Stallonen show alusta loppuun.



Unohdetaan nyt hetkeksi tätä elokuvaa edeltävän Rocky-saagan loppupuoli ja sen omalla tavallaan viehättävät älyttömyydet. Tällä kertaa edessä ei ole hirviömäisiä vastustajia eikä poliittista paatosta, vaan vastassa on aika ja sen väistämätön kuluminen. Stallone on luonut tarinan miehestä joka elokuvan lähtöasetelmassa tukehtuu vaimonsa menetyksestä johtuvaan suruun. Kauniilla, verkkaisilla kuvilla Stallone kuvaa Rockyn arkipäivää ja kuljettaa katsojan ensin Adrianin haudalle, sitten muistoihin Rockyn ja Adrianin kohtaamisesta ja ensimmäisiin treffeihin. Rocky on vetäytynyt yksinäisyyteensä ja nostalgiseen menneisyydessä elämiseen.



Siitä vapautuminen alkaa jo ensimmäisessä Rocky-elokuvassa vilahtavan Marien ja tämän pojan hitaasti syttyvästä ystävyydestä Rockyn kanssa. Tästä yksinkertaisesta pyyteettömyydestä ja puhtaasta molemminpuolisesta auttamisenhalusta syntyy elokuvan lämmittävä liekki. Eikä Stallone tee virhettä ja yritä virittää minkäänlaista romanssia näiden kahden yksinäisen, toisiaan vahvistavan sielun välille. Marie vain herättää Rockyn huomaamaan, ettei elämän ole pakko olla ohi vaikka pitkäaikainen elämänkumppani onkin jo viereltä kadonnut. Herää kysymys siitä, olisiko Rocky koskaan palannut kehään ilman Marieta?



Ehkä jotkut asiat ovat mahdollisia vain silloin kun joku tietty ihminen astuu mukaan kuvioihin ja joskus toisen ihmisen - olipa kyseessä sitten isä tai äiti tai ystävä - on tarpeen sanoa ääneen ne asiat mitä itse ei välttämättä näe. Sama teema toistuu Rockyn ja tämän pojan välillä elokuvan ehkä hienoimmassa kohtauksessa. Samoin Rockyn vastustajaksi päätyvä nykyinen raskaan sarjan maailmanmestari on yleisön hyljeksimä ja palaa vanhan valmentajansa luo hakemaan neuvoa ja opastusta elämäänsä. Stallonen kirjoittama maanläheinen dialogi ja katu-uskottavat henkilöhahmot pistävät toivomaan että uuden suosionsa huipulla mies tekisi toimintaelokuvien ohessa myös yhden Nobody's Fool -tyylisen draamaelokuvan.



Verkkaisesti liikkuva ja puhuva Rocky on yhtä paljon Stallone kuin toisinkinpäin. Näyttelijää on vaikea nähdä roolinsa takaa. Siksipä elokuvan sanomaakaan ei tarvitse kovin syvältä pinnan alta etsiä. Kyse on tietysti oman sydämensä kuuntelemisesta ja asioiden tekemisestä, vaikka ne muiden mielestä tuntuisivatkin järjettömiltä. Rockyn pyrkimys vielä yhteen otteluun on helppo nähdä ei edes niin kovin hienovaraisena vertauskuvana Stallonen yritykseen saada vihreää valoa vielä yhden Rockyn tekemiseen.



Sitten se nyrkkeilyottelu. Ja siihen mennään tietysti treenausmontaasin kautta. Oikean nyrkkeilytapahtuman tauoilla kuvattu matsi on itsessäänkin oikea ottelu. Iskuja ei näytellä tai vedetä takaisin vaan jokainen osuva isku oikeasti osuu. Stallonen elokuvaan lataama melankolinen tunnelma säilyy jopa tämän kliimaksin ajan. Ehkä siihen riittää tieto siitä että tällä kertaa Rocky todella on kehässä viimeistä kertaa ja Stallone on luonut elokuvahistorian ehkä kaikkien aikojen tunnetuimmalle roolihahmolle sen ansaitsemat jäähyväiset.



Jotain Rockyn suosiosta kertonee sekin, että nyrkkeilyottelun yleisöltä suurimmat suosionosoitukset eivät menneet tapahtuman virallisille ottelijoille...