Siinä missä Scarface perustui aiempaan elokuvakäsikirjoitukseen, ottaa Lohikäärmeen vuosi pohjaa romaanista. Jälleen (Robert Daleyn) alkutekstistä jää Stonen käsistä jäljelle pelkät luut. Tapahtumien keskipisteenä toimivat New Yorkin kiinalaisyhteisö ja Chinatown, joka näytetään täysin rikollisjärjestöjen hallitsemana valtavana, muusta kaupungista jokaisella näkymättömällä tavalla irtautuneena ghettona. Ts. maahanmuuttopolitiikan pahimpana painajaisena vailla minkäänlaista integraatiota. Tämän sopan keskelle heittäytyy eliotnessmäinen, sukujuuriltaan puolalainen, semirasistinen poliisiluutnantti Stanley White, suoran toiminnan mies vailla suurempaa kiinnostusta hienovaraisiin strategioihin. Analogia tehdään selväksi Whiten edustaessa yhteiskunnan enemmistöä, jonka mielipide ratkaisee, Chinatownin toimiessa symbolina kaikille vähemmistöjen valtaamille asuinalueille missä hyvänsä.
Oliver Stone löi itsensä ohjaajana läpi vasta vuoden 1986 Platoonilla eikä hän ohjannut Lohikäärmeen vuottakaan; ohjauksesta ja osin myös käsikirjoituksesta huolehti legendaarinen Michael Cimino.
Ciminon kantilta Lohikäärmeen vuosi on traaginen ja dramaattinen dokumentti suuren lahjakkuuden menettämisestä, siitä mystisen oloisesta prosessista, jossa taiteilija kertakaikkiaan kadottaa aikaisemman maagisen kosketuksensa työhönsä. Se hienovarainen koneisto, joka tuotti Kauriinmetsästäjän, yhden amerikkalaisen elokuvan virheettömimmistä mestariteoksista, ei seitsemän vuotta myöhemmin enää toimikaan. Parhaat ratkaisut eivät enää löydäkään tietään ohjaajan kameran eteen, kuten jo edellinen Heaven's Gate osoitti loputtomine lavasteiden uusimisineen ja kymmenien ottojen maratonkuvauksineen. Lohikäärmeen vuosi huokuu epävarmuutta ja oikean valinnan etsimistä - joskus se löytyy, usein ei. Ohjaaja ei saa päätettyä, minkälaista elokuvaa on tekemässä: toimintaelokuvaa vai yhteiskunnallista draamaa. Siksi teos on kallellaan kuin laiva karilla. Harmaahiuksiseksi - joskus enemmän, joskus vähemmän - maskeeratun Mickey Rourken pursuileva lahjakkuus pääosan esittäjänä ei pysy suitsissa: tähden hurja karisma lassoaa kyllä katsojan, mutta liian monet kohtaukset menevät ylinäytellen ja Bruce Willisin myöhemmin varastama virne naamiona. Vastanäyttelijänä toimivasta Arianesta ei ole paljon tämän jälkeen kuultu, mikä oikein onkin.
Lohikäärmeen vuodesta näkee, että sen tuotannossa ja jälkituotannossa on ollut erimielisyyksiä Ciminon ja vaikeaksi tiedetyn Dino DeLaurentiisin välillä. Jaksosta toiseen siirrytään toistuvasti tavoilla, joita voi huoletta kutsua amatöörimäisiksi. Huippuesimerkki on teoksen pöhkö ja täysin perusteeton "hollywood ending", jonka lopulliseen muotoon Stone tuskin on vaikuttanut. Vielä paljastavampi dokumentti elokuvan ongelmista on pitkä kohtaus Whiten ja tämän vaimon välillä. Se alkaa riitelystä, jonka aikana Caroline Kava seisoo keittiön kynnyksellä, ja oven lasi-ikkunoista heijastuu kohtausta tallentava kamera. Riita katkeaa kiinalaistriadin lähettämien tappajien hyökkäykseen, jossa vaimo saa surmansa. Rourke hyökkää vedet silmissä roistojen auton perään, joka suistuu hallinnasta ja törmää kiviseinään; auto räjähtää täydellisen läpinäkyvässä erikoistehosteotoksessa. Jakso loppuu hautajaisten jälkeen, kun Rourke palaa työpaikalleen täysin väärässä hengessä rehvakkaana kuin mitään ei olisi tapahtunut. Merkillepantavasti Razzie Awards -yhteisö huomioi Lohikäärmeen vuoden viidessä kategoriassa.
Jäljelle jää omaperäisen elokuvantekijän henkilökohtainen vimma, jonka takia konkkaava teos pysyy merkillisellä tavalla kiinnostavana (kunnes mitäänsanomaton lopetus jättää happaman maun suuhun). Parhaimmillaan Cimino on sukeltaessaan ympäristöihin: elokuvan lavasteet vaikuttavat. Niissä on rosoa ja hajua ja yksityiskohtien aitoutta. Tällöin elokuva kertoo vaikka tarina ei etenekään. Erityisen väkevä on jakso maanalaisessa nuudelitehtaassa. Erityisen kiinnostava elokuva on myös John Lonen ollessa mukana kuvassa. Rourken päävihollista esittävä Lone on lahjakas luonnenäyttelijä, jonka suurin tähtihetki oli pääosa Bertoluccin Viimeisessä keisarissa.
Lohikäärmeen vuosi on monessa Scarfacen antiteesi, mm. esimerkkinä siitä, kun päätekijöiden (ohjaaja, kirjoittaja, päätähti, ehkä myös tuottaja) kemiat eivät pelaa yhteen. Lohikäärmeen vuodessa tuntuu useammin kuin kerran, että sen tekijät tekevät kukin eri elokuvaa. Oliver Stonen suhteenkaan työn laatu ei ole edeltäjän veroista, vaan pakotetumpaa, eikä Cimino ole esimerkiksi saanut karsittua pois lukuisia pönöttäviä puheita, minkä De Palma olisi taatusti tehnyt.
Mitä tähän päivään tulee, Cimino ei ole työskennellyt vuoden 1996 jälkeen, De Palma on ajautunut tekemään alkuaikojensa tapaisia marginaalielokuvia ja Stone on tyytynyt siisteihin Hollywood-paketteihin, joita pidetään yleensä "ihan kivoina".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti