Julia Ducournaun Raw (Belgia, 2016)
Roger Michellin My Cousin Rachel (Serkkuni Rachel, Iso-Britannia, 2017)
Elvira Lindin Bobbi Jene (Tanska, 2017)
- elokuvien arvioissa on arvioitu vain niiden ohjausaspektia yleisellä howardhawks-asteikolla (hh) -
Viimeisimmissä R&A-tärpeissä huomio on kiinnittynyt elokuvanteon ohjausaspektiin. Kun katsoja alkaa elokuvan aikana miettiä sen ohjausta, tarkoittaa se yleensä että teos on ohjattu joko tosi huonosti tai tosi hyvin. Varsinkin nykypäivänä elokuvat määritellään niiden ohjauksen ja niiden ohjaajien kautta. Ohjaaminen on visioimista: ohjaaja on usein kuin kanavanvartija, joka huolehtii kanavan toiminnan sujuvuudesta ja viime kädessä päättää, mikä menee läpi ja mikä ei. Jos ohjaaja hallitsee työnsä, kaikki elokuvanteon osa-alueet säihkyvät kankaalla timanttien lailla. Jos ohjaaja on etevä jutuniskijä, voi elokuvalle antaa anteeksi pikku puutteita, kuten että kuvaaja ei tiedä, miten fokusta tarkennetaan tai että ohjaajan äiti ei oikeastaan osaa näytellä. Tärkeintä on, että ohjaajan ote katsojasta pitää.
Belgialaisessa Raw'ssa on yritystä, mutta paljon valuu hukkaan epävarman ohjauksen vuoksi. Eläinlääketieteellisessä ensimmäistä vuottaan aloittelevan Justinen muodonmuutoksessa kasvissyöjästä kannibaaliksi on herkullista ideaa. Raw kuuluu festivaalin odotetuimpiin tapauksiin hurjan maineensa takia, ja Savoyn jonossa hype olikin kasvanut siihen mittaan, että festivaalivieras toinen toisensa perään psyykkasi itseään kumppaneilleen. Mutta loppujen lopuksi elokuva antoi hyvin vähän syytä hermoiluun oman sietokyvyn puolesta. Ducournau käyttää paljon aikaa yliopistoelämän kuvaamiseen, antaen sekä melko inhorealistisen että koomisen kuvan asiaan kuuluvista initiaatioriiteistä. Valtavirtakerrontaa noudatteleva esikoisohjaus jättää kohtauksia liian pitkiksi, säntäilee sinne tänne, käyttää ellipsiä alkeellisesti eikä ylipäätään pysy tiukkana. Kuvamaailma taasen rämpii digikuvauksen perisynneissä. Estetiikka on sileätä, "nättiä" ja tasalaatuista, mikä sopii huonosti tallentamaan tarinan groteskit piirteet. Provosoivat ideat eivät tule iholle, niin kehollinen kuin Raw haluaakin olla. Raw jää etäiseksi. Kuten jää lopun nokkelaksi tarkoitettu käännekin.
Arvio: 2/5 hh:ta
Eteläafrikkalainen Roger Michell puolestaan on jo kokenut tekijä, jonka ura parin kolmen ensimmäisen ohjauksen jälkeen on aina vain taantunut. Jos haluaa nähdä todella hyvin ohjatun valtavirtakomedian, kannattaa katsoa jättihitti Notting Hill (1999), kuten itse olen tehnyt 15 kertaa. Serkkuni Rachel puolestaan ei ole hyvin ohjattu, mutta aivan eri syistä kuin Raw.
Serkkuni Rachel on outo valinta Michelliltä, joka on tehnyt myös käsikirjoituksen. Projekti on siis ollut hänelle erityisen tärkeä. Mutta Daphne du Maurierin hieno tarina on filmattu aiemminkin, 50-luvulla. Eikä minään b-tuotantona, vaan neljän Oscar-ehdokkuuden prestiisitapauksena. Rachelia näytteli Olivia de Havilland ja Philipin roolissa nuori Richard Burton löi itsensä kertaheitolla tähtiin. Tällä kertaa saamme tyytyä Philipinä Sam Clafliniin. Rachelin rooliin on onneksi saatu Racheleista parhain eli Rachel Weisz, joka kelpuutetaan Oliviaksi Olivian paikalle. Mutta Michell ei yllä Weiszin tasolle sen paremmin ohjaajana kuin kirjoittajanakaan.
Silmiinpistävintä tässä versiossa on Mike Eleyn kuvaus, joka herättää kiinnostavan kysymyksen siitä, onko Serkkuni Rachel kuvattu hyvin vai vain taitavasti. Eleyn valaistus ja komposointi nimittäin jäljittelevät mahdollisimman tarkasti kultakauden italialaisia ja hollantilaisia taidemaalareita. Taidonnäytteenä Eleyn kuvaus tekee vaikutuksen, mutta samalla öljymaalauksen mestareiden tyyli latistuu kuin kankaalle liimatuksi julisteeksi. Samaa vikaa on ammattimaisessa ohjauksessakin, joka ei onnistu puhaltamaan henkeä huolellisesti luodun pinnan alle. Tai kutsumaan katsojaa sisään.
Arvio: 2/5 hh:ta
Mitä vikoja Elvira Lindin miellyttävässä dokumentissa Bobbi Jene onkin, ainakin se saa katsojaan yhteyden. Niistä vioista nopeasti puheen ollen, eniten ihmetyttää Tribecasta noudettu palkinto parhaasta kuvauksesta, sillä Lindin itsensä kuvaamassa teoksessa on useita hetkiä, jolloin tarkennus ei löydä kohdettaan otoksen sisällä sekä kaksi jaksoa, joissa linssiin on tarttunut häiritsevä roska. Nämä jutut eivät elokuvan arvoa vähennä, saavat vain epäilemään, että ko. palkinnosta eivät päättäneet kuvaamisen ammattilaiset.
Poikkeuksellisen tanssijan muotokuva on ehkä ennen kaikkea hyvin ohjattu. Tällä kertaa se tarkoittaa rohkeutta pyytää ja saada mennä kohdetta lähelle. Ja Lind menee todella lähelle. Hänen aiheensa on kolmekymppinen, iowalainen Bobbi Jene Smith, joka vietti koko kolmannen vuosikymmenensä Israelissa maailmankuulun Batsheva-tanssiryhmän jäsenenä. Sen perustajasta, Ohad Naharinista, tehty dokkari, Mr. Gaga, kävi Suomenkin valkokankailla aiemmin tänä vuonna. Naharinin kanssa suhteessa ollut Bobbi oli siinäkin mukana, mikä tekee Lindin elokuvasta tietyssä mielessä jatko-osan - mutta myös vastaparin.
Bobbi Jene kuvaa naista, joka ilmaisee itseään melkein kokonaan tanssin kautta. Puhuessaan Bobbi ei meinaa löytää oikeita sanoja ja vaikuttaa jopa lapselliselta ja yksinkertaiselta, mutta käyttäessään kehoaan kommunikaation välineenä hän on väkevä ja itsevarma. Bobbin olemassaolo on kehollista luuhun asti eikä siihen kuulu sellaisia estoja, joita me muut pidämme itsestäänselvyyksinä. Bobbi ei ole ekshibitionisti, keho vain sattuu olemaan hänen työkalunsa, josta hän ottaa kaiken irti: heti ensimmäisessä kohtauksessa näemme Bobbin alastomana. Myös hänen rakkautensa nuoreen poikaystäväänsä on hyvin ruumiillista (mies on myös tanssija Batshevassa). Siksi Lindin dokumenttiin tallentuu poikkeuksellisen intiimejä hetkiä poikkeuksellisen luonnollisella tavalla. Jopa Bobbi Jenen alastonkappaleen tabuja rikkovin jakso, jossa tanssija masturboi itsensä orgasmiin hiekkasäkin päällä, siirtyy tavallisesta paradigmasta epätavalliseen, johonkin ylevään ja yleisinhimilliseen.
Mainitsemisen arvoinen on myös kohtaus, missä "suddenly a wild Laura Dern appears", mitä ei selitetä millään lailla. Tai ehkä räpäytin silmiäni ratkaisevalla hetkellä. Kohtaus on kyllä mainio, Bobbin valottaessa värikkäästi mitä Naharinin oppien mukainen tanssi on.
Arvio: 4/5 hh:ta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti