Daniela Thomasin Vazante ("Maininki", Brasilia, 2017)
Matthew Heinemanin City of Ghosts ("Aaveiden kaupunki", USA, 2017)
John Carroll Lynchin Lucky ("Onnenpekka", USA, 2017)
- elokuvat arvioidaan hds-asteikolla: teokset voivat saada nollasta viiteen harrydeanstantonia -
{EDIT: päivitys 15.9.: vain hieman jutun julkaisun jälkeen levisi suru-uutinen mestarin kuolemasta. Ajoitus on turhauttava ja murheellinen. R&A esittää Luckysta vielä useita uusintoja. Yhdysvalloissa elokuvan ensi-ilta on parin viikon päästä. Jälkituotannossa on vielä Frank Sinatran ja Ava Gardnerin liitosta kertova Frank ja Ava, jossa Harry Dean Stanton näyttelee sheriffiä. Tietysti. HDS in memoriam.}
Quentin Tarantinon Pulp Fiction on vain yksi elokuva. Se kuuluu lajissaan elinaikani hienoimpiin, mutta on myös innoittanut kokonaista leegiota 90- ja 2000-luvun huonoimpia leffoja; vuoden 2014 R&A-traileri saattaa olla kaikkien aikojen paras festaritraileri, mutta sen vanavedessä lilluskelee kasvava parvi toinen toistaan kehnompia jäljittelijöitä. Viime kevään Espoo Ciné -vitsi meni ehkä vielä joten kuten läpi pieteetin toteutuksensa ansiosta, mutta R&A 30:n Pulp Fictionia mielikuvituksettomasti toistava mainoselokuva kuuluu jo samaan roskakoppaan Seltzer-Friedberg-tuotosten kanssa. Sääli, sillä tänä vuonna R&A:n visuaalinen design verenpunaisesta sumusta uhoavan suden johdolla on muutoin hyvin tehokas, hyvin onnistunut.
R&A XxX alkoi Orionissa miellyttävän rauhallisissa merkeissä. Olisi ollut hauskaa, jos katsojia olisi löytynyt juuri 30, mutta siitä jäätiin muutaman silmäparin päähän. Paikalle saapuneille tarjosi brasilialainen "Maininki" edustavan kattauksen festarielokuvakliseitä:
- mustavalkokuvausta
- musiikittoman ääniraidan
- huumorintajuttomuutta
- ylipituutta
- epookkia ajasta ja paikasta, josta kukaan ei tiedä mitään
- esikoisohjauksen.
"Maininki" kuvaa brasilialaista, orjatyövoimalla toimivaa kaivosplantaasia vuonna 1821. "Taide-elokuvaa pönttöpäille"-kirjan oppien mukaan tasapaksun verkkaisesti rytmitetyssä ihan supervakavassa elokuvassa tapahtuu jotain asioita, mutta ei tarpeeksi kaksituntiseen leffaan. Estetisoituun kuvaukseen kaikkensa panostava elokuva muistuttaa paljon maan kuuluisimman valokuvaajan, Sebastião Salgadon, töitä, mutta hehku puuttuu. Keskivertoa heikompi digikopio korosti kuvan terävyyttä harmillisen epäelokuvallisella tavalla. Mutta ovathan monet "Mainingin" maisemaotoksista silti esteettisesti nautittavia. Taustavoimista löytyy yhden (ehkä kahden) hitin ihme Fernando Meirelles, joka hänkään ei ole varsinaisesti tunnettu suurena huumorin puolestapuhujana.
Arvio: 2/5 hds:ää
"Maininki" on dokumentaarinen; "Aaveiden kaupunki" on dokumentti. Ja millainen. Elokuvallisesti siltä jää kenties toivomaan vähän tiukempaa rakennetta ja fokusoidumpaa otetta, mutta inhimillisesti Cartel Landin ohjaajan uutuus tuo maailmanpolitiikan polttopisteessä vuodesta 2012 kidutetut syyrialaiset lähemmäs kuin tuskin mikään, mitä tähän mennessä on nähty. Matthew Heineman kulkee kameroineen hyvin erikoislaatuisen porukan mukana. Näiden nuorten miesten kotikaupunki Raqqa muutettiin lähes yhdessä yössä Islamic Staten "pääkaupungiksi". Miehet järjestyivät ruohonjuuritason vastarintaliikkeeksi otsikolla Raqqa Is Being Slaughtered Silently. RBSS on vastine IS:n mediapropagandalle välittäen uutisia fundamentalismin varjoihin suljetusta kaupungista salakuvausta ja sosiaalista mediaa käyttäen. Heidän työnsä on journalistisesti ainutlaatuisen rohkeata, mutta sen inhimillinen hinta on sanoinkuvaamattoman hirveä. IS on systemaattisesti murhannut kriittisellä hetkellä ulkomaille paenneen ydinryhmän Raqqaan jääneitä perheenjäseniä sekä kirjaimellisesti kymmeniä ystäviä. Samalla vainoten ulkomaille asti RBSS:n jäseniä, joista liikkeen henkinen isä, Naji Jerf, ammuttiin Turkissa kaksi vuotta sitten.
Heineman osaa tuoda kaiken tämän katsojan iholle, ei saarnaten, vaan ymmärtäen ja ymmärrystä lisäten. "Aaveiden kaupunki" ei painosta, vaan kaiken aikaa inhimillistää. RBSS:läiset eivät ole jonkin kulissidraaman päähenkilöitä, vaan aivan tavallisia ihmisiä epätavallisessa tilanteessa. Niinpä ryhmän puhemies, Aziz, voikin todeta, että todellisia sankareita ovat Raqqassa sinnikkäästi toimivat katujournalistit.
RBSS käyttää tietoa ja sanoja IS:n kivääreitä vastaan. Ja nyt tieto heidän työstään leviää maailman väkevimmän mediumin, elokuvan, kautta. "Aaveiden kaupunkia" katsotaan ainakin maailman elokuvafestivaalien vuokraamissa teattereissa ja toivottavasti pian joka tuvan televisioissakin niin kuin mitä tahansa kuvatulvaa. Mutta miten katsoa aidan piikkeihin seivästettyjä, irtileikattuja päitä ja mussuttaa karkkia? Muutamalta Kino Engelin asiakkaalta tämä kävi päinsä, kuten edessäni istuneelta, säällisen oloiselta herrasmieheltä, jolla oli viereensä varattuna keksipaketti. Arkipäivän pervertoituneisuudeksi voi kutsua sitä kun syyrialaiset niskalaukaukset hyppäävät kankaalta syliin suomalaisen nauttiessa tyynesti suklaista herkkua. Onko tämä vanhentunutta moralisointia? En minä tiedä, en minä ole tuomitsemassa tässä ketään. Minä vaan kysyn, vedoten vanhaan viisauteen siitä, kuinka "kaikelle on aikansa ja paikkansa".
Arvio: 4/5 hds:ää
Mitä on harrydeanstantonismi? Monia asioita, mutta ainakin elokuvahulluutta. Viime heinäkuussa 91 täyttänyt Stanton on elokuvan legenda ja kävelevä instituutio. Hän on samaan aikaan americanan ikoni ja suuri ulkopuolinen. Suurten sivuosien lahjomaton, ja aito asia. Stanton on esiintynyt jotain 200 elokuvassa, joista suurin osa on unohdettavia, monet hyviä ja useat klassikoita, mutta olipa elokuvien taso mitä hyvänsä, Stanton ei ole huonoa roolia urallaan signeerannut. Huonous kääntää katseensa Stantonista, sillä Huonous ei tee mitään liian kiinnostavilla ihmisillä.
Esikoisohjaaja John Carroll Lynch on tehnyt kultturiteon pelkästään kiinnittämällä Stantonin pääosaan elokuvaansa Lucky, "Onnenpekka". Tämä on harvinaista mannaa, sillä olisiko "Onnenpekka" nöyrän ja itsestään melua pitämättömän näyttelijän noin kolmas pääosa 60-vuotisella uralla. Stanton näyttelee - ja huomatkaa, hän todella tekee roolia eikä vain jotenkin ole itsenään - kovasti itseään muistuttavaa joviaalia puolierakkoa, joka näyttelijän tavoin toimi Toisessa maailmansodassa laivakokkina. Tässä elokuvassa kuullaan Stantonin suusta yksi elokuvan historian parhaista kysmyksistä: "Is reality a thing?". Mikä tavallaan toimii koko jutun avaimena. Lucky elelee pienessä, kaktuksia vilisevässä kaupungin tapaisessa, ehkä Stantonin kotivaltiossa Kentuckyssa, mutta luultavammin kuitenkin Teksasissa tai New Mexicossa. Viihtyy itsekseen, mutta ei pode yksinäisyyttä. Käypä välillä kantapaikassa filosofoimassa. Eräänä päivänä Lycky hypnotisoituu kahvinkeittimensä digitaalikellon vilkunnasta niin paljon, että kaatuu rähmälleen. Kursailematon lääkäri (jota esittää aivan mahtava Ed Begley Jr.) osaa ainoastaan hämmästellä vanhuksen loistokuntoa, mutta oman kuolevaisuutensa kohtaava Lucky masentuu silti.
Senpä enempää tarinaa ei elokuvaan sitten mahdukaan. Stanton itse kun on piskuisen leffan tarina. Käsikirjoittajat tyytyvät vain keittämään kasaan joukon vinjettejä, jotka laventavat keskushenkilön kuvaa. Ja minne Stanton-Lucky cowboy-saappaissaan tallusteleekaan, siellä hän kohtaa kiinnostavia kasvoja. Aliarvostettu Ron Livingston on asianajajana saada vanhukselta turpaansa, Alien-toveri Tom Skerritt vaihtaa sotamuistoja. Ja David Lynch ei ehkä osaa juurikaan näytellä, mutta hänkin on liian kiinnostava, ja hänelle on kirjoitettu koko leffan inspiroituneimmat vuorosanat, joiden jälkeen kilpikonniin suhtautuu suuremmalla kunnioituksella. Niin, kuten Lynch, koko elokuva on omalla tyynellä tavallaan mielettömän hauska.
Kaks´ ois toivetta mulla: että joku uskaltaisi tuoda tämän pienen helmen Suomen levitykseen (ihan vaan tiedoksi, että Orionin näytös oli käytännöllisesti katsoen loppuunmyyty); ja että Stantonin suuntaan alettaisiin viskoa amerikkalaisia alan palkintoja kuin halkoja takkatuleen. Nimittäin, elokuvanäytteleminen ei tästä enää aidommaksi ja väärentämättömämmäksi tule. Lucky on niin hyvä suoritus, että katsoja ei muista sen olevan fiktiota. Ja se on täynnään suurta persoonallisuutta, missä on jotain niin jaloa, niin jaloa. Tämä tunne tiivistyy elokuvan huippukohdassa, jossa Lucky aloittaa spontaanisti espanjankielisen laulun. Kohtaus on Stantonin ansiosta täysin puhdas, pelkkää rehellisyyttä.
Arvio: Lucky ei ehkä mullista elokuvan historiankirjoja, mutta se on varmasti maailman harrydeanstantonilaisin elokuva - 5/5 hds:ää
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti