R&A XxX: harrydeanstantonismi (RIP)

Perjantai 15.9.2017

Daniela Thomasin Vazante ("Maininki", Brasilia, 2017)
Matthew Heinemanin City of Ghosts ("Aaveiden kaupunki", USA, 2017)
John Carroll Lynchin Lucky ("Onnenpekka", USA, 2017)

- elokuvat arvioidaan hds-asteikolla: teokset voivat saada nollasta viiteen harrydeanstantonia -


{EDIT: päivitys 15.9.: vain hieman jutun julkaisun jälkeen levisi suru-uutinen mestarin kuolemasta. Ajoitus on turhauttava ja murheellinen. R&A esittää Luckysta vielä useita uusintoja. Yhdysvalloissa elokuvan ensi-ilta on parin viikon päästä. Jälkituotannossa on vielä Frank Sinatran ja Ava Gardnerin liitosta kertova Frank ja Ava, jossa Harry Dean Stanton näyttelee sheriffiä. Tietysti. HDS in memoriam.}

Quentin Tarantinon Pulp Fiction on vain yksi elokuva. Se kuuluu lajissaan elinaikani hienoimpiin, mutta on myös innoittanut kokonaista leegiota 90- ja 2000-luvun huonoimpia leffoja; vuoden 2014 R&A-traileri saattaa olla kaikkien aikojen paras festaritraileri, mutta sen vanavedessä lilluskelee kasvava parvi toinen toistaan kehnompia jäljittelijöitä. Viime kevään Espoo Ciné -vitsi meni ehkä vielä joten kuten läpi pieteetin toteutuksensa ansiosta, mutta R&A 30:n Pulp Fictionia mielikuvituksettomasti toistava mainoselokuva kuuluu jo samaan roskakoppaan Seltzer-Friedberg-tuotosten kanssa. Sääli, sillä tänä vuonna R&A:n visuaalinen design verenpunaisesta sumusta uhoavan suden johdolla on muutoin hyvin tehokas, hyvin onnistunut.

R&A XxX alkoi Orionissa miellyttävän rauhallisissa merkeissä. Olisi ollut hauskaa, jos katsojia olisi löytynyt juuri 30, mutta siitä jäätiin muutaman silmäparin päähän. Paikalle saapuneille tarjosi brasilialainen "Maininki" edustavan kattauksen festarielokuvakliseitä:

- mustavalkokuvausta
- musiikittoman ääniraidan
- huumorintajuttomuutta
- ylipituutta
- epookkia ajasta ja paikasta, josta kukaan ei tiedä mitään
- esikoisohjauksen.

"Maininki" kuvaa brasilialaista, orjatyövoimalla toimivaa kaivosplantaasia vuonna 1821. "Taide-elokuvaa pönttöpäille"-kirjan oppien mukaan tasapaksun verkkaisesti rytmitetyssä ihan supervakavassa elokuvassa tapahtuu jotain asioita, mutta ei tarpeeksi kaksituntiseen leffaan. Estetisoituun kuvaukseen kaikkensa panostava elokuva muistuttaa paljon maan kuuluisimman valokuvaajan, Sebastião Salgadon, töitä, mutta hehku puuttuu. Keskivertoa heikompi digikopio korosti kuvan terävyyttä harmillisen epäelokuvallisella tavalla. Mutta ovathan monet "Mainingin" maisemaotoksista silti esteettisesti nautittavia. Taustavoimista löytyy yhden (ehkä kahden) hitin ihme Fernando Meirelles, joka hänkään ei ole varsinaisesti tunnettu suurena huumorin puolestapuhujana.

Arvio: 2/5 hds:ää


"Maininki" on dokumentaarinen; "Aaveiden kaupunki" on dokumentti. Ja millainen. Elokuvallisesti siltä jää kenties toivomaan vähän tiukempaa rakennetta ja fokusoidumpaa otetta, mutta inhimillisesti Cartel Landin ohjaajan uutuus tuo maailmanpolitiikan polttopisteessä vuodesta 2012 kidutetut syyrialaiset lähemmäs kuin tuskin mikään, mitä tähän mennessä on nähty. Matthew Heineman kulkee kameroineen hyvin erikoislaatuisen porukan mukana. Näiden nuorten miesten kotikaupunki Raqqa muutettiin lähes yhdessä yössä Islamic Staten "pääkaupungiksi". Miehet järjestyivät ruohonjuuritason vastarintaliikkeeksi otsikolla Raqqa Is Being Slaughtered Silently. RBSS on vastine IS:n mediapropagandalle välittäen uutisia fundamentalismin varjoihin suljetusta kaupungista salakuvausta ja sosiaalista mediaa käyttäen. Heidän työnsä on journalistisesti ainutlaatuisen rohkeata, mutta sen inhimillinen hinta on sanoinkuvaamattoman hirveä. IS on systemaattisesti murhannut kriittisellä hetkellä ulkomaille paenneen ydinryhmän Raqqaan jääneitä perheenjäseniä sekä kirjaimellisesti kymmeniä ystäviä. Samalla vainoten ulkomaille asti RBSS:n jäseniä, joista liikkeen henkinen isä, Naji Jerf, ammuttiin Turkissa kaksi vuotta sitten.

Heineman osaa tuoda kaiken tämän katsojan iholle, ei saarnaten, vaan ymmärtäen ja ymmärrystä lisäten. "Aaveiden kaupunki" ei painosta, vaan kaiken aikaa inhimillistää. RBSS:läiset eivät ole jonkin kulissidraaman päähenkilöitä, vaan aivan tavallisia ihmisiä epätavallisessa tilanteessa. Niinpä ryhmän puhemies, Aziz, voikin todeta, että todellisia sankareita ovat Raqqassa sinnikkäästi toimivat katujournalistit.

RBSS käyttää tietoa ja sanoja IS:n kivääreitä vastaan. Ja nyt tieto heidän työstään leviää maailman väkevimmän mediumin, elokuvan, kautta. "Aaveiden kaupunkia" katsotaan ainakin maailman elokuvafestivaalien vuokraamissa teattereissa ja toivottavasti pian joka tuvan televisioissakin niin kuin mitä tahansa kuvatulvaa. Mutta miten katsoa aidan piikkeihin seivästettyjä, irtileikattuja päitä ja mussuttaa karkkia? Muutamalta Kino Engelin asiakkaalta tämä kävi päinsä, kuten edessäni istuneelta, säällisen oloiselta herrasmieheltä, jolla oli viereensä varattuna keksipaketti. Arkipäivän pervertoituneisuudeksi voi kutsua sitä kun syyrialaiset niskalaukaukset hyppäävät kankaalta syliin suomalaisen nauttiessa tyynesti suklaista herkkua. Onko tämä vanhentunutta moralisointia? En minä tiedä, en minä ole tuomitsemassa tässä ketään. Minä vaan kysyn, vedoten vanhaan viisauteen siitä, kuinka "kaikelle on aikansa ja paikkansa".

Arvio: 4/5 hds:ää


Mitä on harrydeanstantonismi? Monia asioita, mutta ainakin elokuvahulluutta. Viime heinäkuussa 91 täyttänyt Stanton on elokuvan legenda ja kävelevä instituutio. Hän on samaan aikaan americanan ikoni ja suuri ulkopuolinen. Suurten sivuosien lahjomaton, ja aito asia. Stanton on esiintynyt jotain 200 elokuvassa, joista suurin osa on unohdettavia, monet hyviä ja useat klassikoita, mutta olipa elokuvien taso mitä hyvänsä, Stanton ei ole huonoa roolia urallaan signeerannut. Huonous kääntää katseensa Stantonista, sillä Huonous ei tee mitään liian kiinnostavilla ihmisillä.

Esikoisohjaaja John Carroll Lynch on tehnyt kultturiteon pelkästään kiinnittämällä Stantonin pääosaan elokuvaansa Lucky, "Onnenpekka". Tämä on harvinaista mannaa, sillä olisiko "Onnenpekka" nöyrän ja itsestään melua pitämättömän näyttelijän noin kolmas pääosa 60-vuotisella uralla. Stanton näyttelee - ja huomatkaa, hän todella tekee roolia eikä vain jotenkin ole itsenään - kovasti itseään muistuttavaa joviaalia puolierakkoa, joka näyttelijän tavoin toimi Toisessa maailmansodassa laivakokkina. Tässä elokuvassa kuullaan Stantonin suusta yksi elokuvan historian parhaista kysmyksistä: "Is reality a thing?". Mikä tavallaan toimii koko jutun avaimena. Lucky elelee pienessä, kaktuksia vilisevässä kaupungin tapaisessa, ehkä Stantonin kotivaltiossa Kentuckyssa, mutta luultavammin kuitenkin Teksasissa tai New Mexicossa. Viihtyy itsekseen, mutta ei pode yksinäisyyttä. Käypä välillä kantapaikassa filosofoimassa. Eräänä päivänä Lycky hypnotisoituu kahvinkeittimensä digitaalikellon vilkunnasta niin paljon, että kaatuu rähmälleen. Kursailematon lääkäri (jota esittää aivan mahtava Ed Begley Jr.) osaa ainoastaan hämmästellä vanhuksen loistokuntoa, mutta oman kuolevaisuutensa kohtaava Lucky masentuu silti.

Senpä enempää tarinaa ei elokuvaan sitten mahdukaan. Stanton itse kun on piskuisen leffan tarina. Käsikirjoittajat tyytyvät vain keittämään kasaan joukon vinjettejä, jotka laventavat keskushenkilön kuvaa. Ja minne Stanton-Lucky cowboy-saappaissaan tallusteleekaan, siellä hän kohtaa kiinnostavia kasvoja. Aliarvostettu Ron Livingston on asianajajana saada vanhukselta turpaansa, Alien-toveri Tom Skerritt vaihtaa sotamuistoja. Ja David Lynch ei ehkä osaa juurikaan näytellä, mutta hänkin on liian kiinnostava, ja hänelle on kirjoitettu koko leffan inspiroituneimmat vuorosanat, joiden jälkeen kilpikonniin suhtautuu suuremmalla kunnioituksella. Niin, kuten Lynch, koko elokuva on omalla tyynellä tavallaan mielettömän hauska.

Kaks´ ois toivetta mulla: että joku uskaltaisi tuoda tämän pienen helmen Suomen levitykseen (ihan vaan tiedoksi, että Orionin näytös oli käytännöllisesti katsoen loppuunmyyty); ja että Stantonin suuntaan alettaisiin viskoa amerikkalaisia alan palkintoja kuin halkoja takkatuleen. Nimittäin, elokuvanäytteleminen ei tästä enää aidommaksi ja väärentämättömämmäksi tule. Lucky on niin hyvä suoritus, että katsoja ei muista sen olevan fiktiota. Ja se on täynnään suurta persoonallisuutta, missä on jotain niin jaloa, niin jaloa. Tämä tunne tiivistyy elokuvan huippukohdassa, jossa Lucky aloittaa spontaanisti espanjankielisen laulun. Kohtaus on Stantonin ansiosta täysin puhdas, pelkkää rehellisyyttä.

Arvio: Lucky ei ehkä mullista elokuvan historiankirjoja, mutta se on varmasti maailman harrydeanstantonilaisin elokuva - 5/5 hds:ää

RAA! Kaksi muotokuvaa

HARRY DEAN STANTON



Sophie Huber on tehnyt kulttuuriteon ohjatessaan erinomaisen portrettidokkarin maailman aliarvostetuimmasta mestarinäyttelijästä. Harry Dean Stanton: Partly Fiction tuo kuin öljymaalausta kankaan reuna kerrallaan maalaava kuvataiteilija legendaarisen näyttelijän pikku hiljaa lähemmäksi katsojaa.

Maailmasta tuskin löytyy ihmistä, joka olisi nähnyt kaikki Stanton-elokuvat. No, ehkä joku tutkija ja mahdollisesti Stanton itse. IMDb listaa 87-vuotiaan Stantonin CV:hen 185 roolia elokuvissa, lyhäreissä ja tv:ssä. Lisäksi kolmisenkymmentä esiintymistä dokumenteissa. IMDb:nkään lista ei liene täydellinen: mestarin tuntevat puhuvat jopa 250 roolista. Tänäkin vuonna on tullut jo kaksi lisää.

Sanokaa mitä sanotte, mutta on Wim Wenders sentään hieno mies. Hän antoi pikkuosien virtuoosille tämän ensimmäisen (ja ainoan?) ehdottoman pääosan. Paris, Texas saattaa hyvin olla Wendersin paras elokuva. Ainakin paras amerikkalainen, ja Stantonin olisi pitänyt kantaa suorituksestaan rinkallinen palkintoja kotiin. Mutta kuten hyvin tiedetään, maailmassa on virhe.

Harry Dean Stanton on näyttelijöiden näyttelijä. Hänellä ei ole tarpeeksi egoa suuren yleisön tähdeksi, mutta kollegat tietävät. Ja David Lynch, joka kantaa mukanaan lappua, johon on muistiinmerkitty ne kuusi projektia, joissa hän on käyttänyt miestä, jonka on mahdotonta näytellä huonosti.

Huberin dokumentista selviää, että Stantonin ajoi alalle ne perusasiat: kyvyt, raha ja p---u. Elokuvien tekeminen on loistava keino hurmata naisia. Debbie Harry soittaa muistaako Harry vielä sen yhden yön. Debbie Harry näyttää kammottavan leikellyltä. Koskaan ei Harry ole ketään rengastanut, vaikka läheltä piti -tilanteita on pari; tunnustamattomia lapsia löytyy melko varmasti. Perhe-elämä ei sovi yksinäiselle sudelle. Suuri rakkaus jätti Tom Cruisen takia. Huh.

Dokumentti ottaa nimensä Kris Kristoffersonin säkeestä. Krisiäkin Harry auttoi alkuun parissakin leffassa. Partly Fiction rakentuu lauluille, joita Stanton esittää tunnin ja vartin aikana varmasti yli puoli tusinaa. Blue Bayou saa sydäntäsärkevän tulkinnan. Musiikki on vielä elokuvaakin läheisempi asia näyttelijän elämässä.


Digitaalinen kuvaus ja projektio tuntuu jotenkin väärältä Stantonin kohdalla, jonka elämäntyö on tallennettu filmille. Leffaklipitkin näyttävät köyhiltä. Mutta jos tästä päästää irti, on Partly Fiction poikkeuksellisen kaunis. Sen on taltioinut osittain mustavalkoisena irlantilainen huippukuvaaja Seamus McGarvey (mm. kaksi Oscar-ehdokkuutta). Epälineaarinen dokumentti tallentaa sanoja enemmän tunnelmaa. Kuu, jalkakäytävä, autoajelu, yö, valokuvat. Muistot. Melankoliasta ei ole kyse, huumoria riittää. Stanton vain ei ole suurien puheiden mies. Jos on noin paljon puhuvat kasvot, ei tarvitse. Vaikka kyllä klassisen teatterikoulutuksen saaneella tekniikkaa riittää, muistakaa esim. Repo Man ja kokkelin imuttaminen. Täydellisen luonnollisuuden takana on vakaumus siitä, että näyttelijän ei pidä tehdä mitään. Siksi Stanton rooliin valmistautessaan kantaa käsistä mukana 24/7 eikä puhu mistään muusta...

GINGER BAKER


Rolling Stone -toimittaja Jay Bulgerin Beware of Mr. Baker olisi varmasti tuntunut paremmalta, ellei pohjalla olisi ollut edellä mainittu toinen henkilökuva. Pätevästi ja ammattimaisesti tehty, sujuvasti rullaava dokkari johti jälkeenpäin väittelyyn erään ystävän kanssa, jolla on raivostuttava tapa olla aina oikeassa. Hän piti elokuvaa ajanhukkana ja täysin arvottomana. Ja vaikka itse sainkin Ginger Bakerin uraa huonosti tuntevana elokuvasta paljon irti, on se kieltämättä arvomaailmaltaan tyhjiö ja vailla syvyyttä. Bulger luottaa mielipuoleksi luonnehditun rumpalin persoonallisuuden viihdearvoihin niin paljon, että olennaiset kysymykset jäävät tekemättä. Elämänkaari selvitetään perinteisillä laduilla suihkaten, mutta sen merkitys jää leijumaan ilmaan.

Suurin kiusa syntyy kyllästymisestä näihin rock-muotokuviin, joissa tosin myönnetään, että tähdet eivät aina ja kaikessa toimineet sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla, ja joskus jälkeenpäin jopa katumus nostaa päätään, mutta sitten kuitenkin loppuu tehdään hyvän mielen kohotus, jossa korostetaan, että nämä ovat sentään muusikkoina neroja. Ginger Bakerkin on jättänyt jälkeensä pitkän vanan maksettuja ja käytettyjä naisia, rikkinäisiä avioliittoja ja traumatisoituja lapsia, joita ei muutenkaan halunnut. Oikeutus syntyy lähinnä omasta hybriksestä, joka on kanavoitu musiikkiin. Se ei tee kusipäätä yhtään vähemmän kusipääksi. Oli lapsuus sitten miten kova.



Näissä olosuhteissa antoisimmaksi Beware Mr. Bakerissa jää Bakerin merkityksen rumpalina tutkiminen. Luultavasti Baker on kaikkien aikojen suurin rock-rumpali. Innovatiivisen ja koulutetun muusikon virtuositeetti ja mielikuvitus ovat ilmeisiä. Eric Clapton puuskahtaa, kun rinnalle yritetään tuoda Bonhamia ja Moonia.

Animoidut jaksot Bulger olisi saanut jättää ideointivaiheeseen.

TOP 10: Parhaat Oscar-ehdokkuutta vaille jääneet näyttelijät

Harmia tuntien otti vastaan tiedon Gary Oldmanin Oscar-ehdokkuudesta. Näin yliviivattiin vuosia ykkössijalla keikkunut nimi siltä arvostettavalta listalta, mille on koottu lahjakkaimmat ilman Akatemian tunnustusta jääneet elävät näyttelijät. Sillä se, että onnistuu luomaan näkyvän uran anglosaksisessa elokuvamaailmassa Akatemian tutkan alla merkitsee tavallisesti kompromissitonta suhtautumista omaan taiteeseen. No, ehkä tämä on jo liioittelua: AMPASin suurin jaosto eli kilta koostuu näyttelijöistä, ja vaikka he ovat yhtä alttiita kuin muutkin lankeamaan tähdenlentoihin (kuten viimevuotinen Colin Firthin ympärille kehittynyt sympatiaäänifarssi todisti), he tuntuvat jakavan monia muita kiltoja auliimmin ja vähemmän kateellisesti tunnustusta kollegoilleen.

Ja kieltämättä, otsikon mukainen lista on tänään paljon vähemmän jännittävä ja kiihdyttävä kuin vaikkapa kymmenen vuotta sitten, kun mukana olivat esim. Johnny Depp, John C. Reilly, Forest Whitaker ja Philip Seymour Hoffman. (Muuten, ihan tilastollisesti katsoen naisten on helpompi päästä Akatemian kiikareihin kuin miesten.) Oheen on joka tapauksessa koottu kymmenen lahjakkaan näyttelijän lista, josta ei subjektiivista näkemystä pidä puuttuman. Monet heistä ovat siis henkilökohtaisia suosikkeja tai vielä tuntemattomia pikkuroolien taitureita. Nimien yhteyteen on ympätty esimerkkejä filmografiasta ja joskus satunnainen kommentti.

10 LAHJAKKAINTA ELÄVÄÄ NÄYTTELIJÄÄ, JOTKA EIVÄT OLE OLLEET OSCAR-EHDOKKAINA (versio 2, muokattu 28.2.2012)

10. Harry Dean Stanton
Paris, Texas, Villi sydän, Straight Story

Steve Buscemin ohella ehkä tämän listan klassisin esimerkki. Ei mitään selitystä, miksi ehdokkuutta ei ole tullut. 85-vuotias - nyt on jo liian myöhäistä?

9. Dylan Baker
Happiness, Changing Lanes, Trick'r'Treat

Kovin vähän näkyviä rooleja. Näytteli Happinessissä pedofiilistä psykiatria uskomattomalla tavalla - tämä ei ollut poikkeus CV:ssä.

8. Alyson Hannigan
Äitipuoli avaruudesta, American Pie, Mennään naimisiin

Tv-näyttelijä ei ole tehnyt valkokankaalla mitään palkinnollisesti huomionarvoista. Lahjoja löytyy pienen galaksin verran.

7. Michael Parks
From Dusk Till Dawn, From Dusk Till Dawn 3, Kill Bill, Planet Terror

Ei jostain syystä saa ikinä töitä. Hankala luonne? Ylläolevan CV:n pieniin rooleihin latautuu suurta lahjakkuutta.

6. Patricia Arquette
True Romance, Ed Wood, Lost Highway, Bringing Out The Dead

Piirteet ja silmät, jotka on luotu valkokankaalle. Liian pienieleinen tekniikka, vaikka True Romance olisi pitänyt kyllä huomata AMPASissa. Siirtyi televisioon, missä loi amerikkalaisen television historian vaikuttavimman naishahmon (Näkijä).

5. Steve Buscemi
Miller's Crossing, Reservoir Dogs, Fargo, Trees Lounge, The Interview

4. William Fichtner
Go, Meren raivo, Isku Mogadishuun, Crash, Yön ritari

Pikatutkielmien erikoismies huomataan kyllä vielä. Nimeä ei tunneta, kasvot kyllä. Paras rooli Gossa on täynnä huumoria, nopeita oivalluksia ja painoa. Huikein esimerkki kyvyistä: Crash, jossa viipyy valkokankaalla ehkä minuutin ja jättää pysyvän mielikuvan.

3. Brian Cox
Psykopaatin jäljillä, Medusan isku, The Escapist, A Good Heart

2. Kevin Bacon
Animal House, Murder In The First, Mystic River, The Woodsman, Hollow Man, Where The Truth Lies

1. John Cusack
Lahjotut, Loistokaveri, Huijarit, Luotisade Broadwaylla, Grosse Pointe Blank, Veteen piirretty viiva, Being John Malkovich, Jäätävää satoa, 1408, Grace Is Gone, War, Inc.

Valitsee tavallisesti mieluummin kiinnostavia pikkutuotantoja kuin Oscar-kamaa. Osallistuu elokuviensa käsikirjoittamiseen. Kehittänyt ja hionut huippuunsa omintakeisen tekniikan, missä presenssi kuvassa vähentää dialogin tarvetta. Pystyy tekemään mitä tahansa farssista perhedraamaan: ei ole ikinä, IKINÄ näytellyt huonosti. Musta vyö kick-boxingissa: tappelukohtaus War, Incissä on 7,9 Bourne-asteikolla.

wild at art

Amerikkalaisen elokuvan 90-luku ja uusi kultakausi alkoi David Lynchin Villistä sydämestä. Toisaalta voidaan hyvin perustein väittää sen alkaneen jo vuotta aikaisemmin ilmestyneestä Steven Soderberghin esikoisesta seksiä, valheita & videonauhaa. Elokuvallisten ilmaisukeinojen ääripäinä teokset täydentävät toisiaan, joten voitaneen katsoa niiden yhdessä käynnistäneen vitaaleimman ajanjakson mitä amerikkalainen elokuva tuntee viimeisen 35 vuoden ajalta.

Siinä missä Soderberghin esikoispitkä antoi mallia tulevalle realististen independent- ja "generation x" -elokuvien hyökyaallolle, viitoitti Lynchin virtuoosimainen ohjaustyö tietä niin sanotulle kioskielokuvalle - jonka Tarantino vei huippuunsa Pulp Fictionilla - ja eskapistisen voimakkaasti tyylitellylle, rajun väkivaltaiselle rikoselokuvalle. Suurin osa Villistä sydämestä pysyy kuitenkin koskemattomana ja jäljittelemättömänä uniikkivisiona.

Varsinaisesti Villi sydän ei liiku todellisuudessa, vaan se kulkee elokuvien luomassa myyttien maastossa - se on siis elokuvaa elokuvista. Amerikka näyttäytyy yhtä epätodellisena kuin Blue Velvetissä, ja merkitkin liittyvät samaan aikakauteen - 1960-luvun alkuun -, mutta nyt Lynch kääntää esiin puhtoisen lähiö-Amerikan kääntöpuolen, levottoman nuorten kapinallisten Amerikan, jossa ei soi nyyhkyiskelmä, vaan Elvis. Kiihkeämpänä ja pidemmälle vietynä Villi sydän on vakuuttavampi kuin temaattinen edeltäjänsä; eikä vähiten siksikään, että Nicolas Cage on paljon ilmaisuvoimaisempi näyttelijä kuin Kyle MacLachlan.

25-vuotias Cage esittää varhaisessa tour de forcessaan käärmeennahkatakkiin ja Elvis-myyttiin kietoutunutta Sailoria, joka rakastaa Lulaa - pitelemätön Laura Dern -, jonka isän kuolemaan Sailor vaikuttaa jotenkin sekaantuneen. Toisiaan pidäkkeettömästi ja ehdoitta rakastavat nuoret lähtevät karkumatkalle, jota paremman sanan puutteessa kutsuttakoon surrealistiseksi, jolloin elokuva muuttuu yhdellä tasollaan ainutlaatuiseksi uudelleentulkinnaksi Ozin ihmemaasta (jota Amerikka kieltämättä monessa suhteessa muistuttaa). Pahan noidan roolia kantaa Lulan hiukan epätasapainoinen äiti (roolissa Dernin äiti, Diane Ladd).

Yksilönvapauden kaipuuta symboloivaa irtiottoa ajavat eteenpäin tuli ja rock'n'roll. Sailor ja Lula ruokkivat keskinäistä kiimaansa tupakansavulla ja psychobilly-trashmetallilla. Samalla molemmat myös pakenevat tulta, jolla on keskeinen sija Lulan perhetragediassa.

Teknisenä taidonnäytteenä kioskielokuvan (tai drive-in-elokuvan) tekemisestä Villi sydän on vieläkin ylittämätön. Valojen käyttö (á la Frederick Elmes), erikoislähikuvien toisto, leikkauksen draivi, Powermadin ja Chris Isaakin ja Badalamentin musiikista punottu huumaava äänikudos - kaikki huippuluokkaa. Johtuneeko sitten hirmuisesta romanttisesta jännitteestä ja lukuisista huippukohdista, että elokuva tuntuu lievästi epätasapainoiselta kokonaisuudesta kehittyessä osasten summaa suuremman. Oli miten oli, kohtaus, jossa Sailor laulaa tytölleen Love Men paremmin kuin Elvis, on sekä teknisiltä ideoiltaan - päälleliimatut tyttöjen kirkunat - että emotionaaliselta syvyydeltään nerokas eikä mitään vastaavaa ole tässä genressä nähty vieläkään.

"This is a snakeskin jacket! And for me it's a symbol of my individuality and my belief in personal freedom." - Sailor Ripley