Eraserhead
Elefanttimies
Dyyni
Blue Velvet
Villi sydän
Twin Peaks - Tuli kulje kanssani
Lost Highway
The Straight Story
Mulholland Drive
Inland Empire
Semper in memoria.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste David Lynch. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste David Lynch. Näytä kaikki tekstit
torstai 16. tammikuuta 2025
David Lynch 1946-2025
lauantai 16. syyskuuta 2017
R&A XxX: harrydeanstantonismi (RIP)
Perjantai 15.9.2017
Daniela Thomasin Vazante ("Maininki", Brasilia, 2017)
Matthew Heinemanin City of Ghosts ("Aaveiden kaupunki", USA, 2017)
John Carroll Lynchin Lucky ("Onnenpekka", USA, 2017)
- elokuvat arvioidaan hds-asteikolla: teokset voivat saada nollasta viiteen harrydeanstantonia -
{EDIT: päivitys 15.9.: vain hieman jutun julkaisun jälkeen levisi suru-uutinen mestarin kuolemasta. Ajoitus on turhauttava ja murheellinen. R&A esittää Luckysta vielä useita uusintoja. Yhdysvalloissa elokuvan ensi-ilta on parin viikon päästä. Jälkituotannossa on vielä Frank Sinatran ja Ava Gardnerin liitosta kertova Frank ja Ava, jossa Harry Dean Stanton näyttelee sheriffiä. Tietysti. HDS in memoriam.}
Quentin Tarantinon Pulp Fiction on vain yksi elokuva. Se kuuluu lajissaan elinaikani hienoimpiin, mutta on myös innoittanut kokonaista leegiota 90- ja 2000-luvun huonoimpia leffoja; vuoden 2014 R&A-traileri saattaa olla kaikkien aikojen paras festaritraileri, mutta sen vanavedessä lilluskelee kasvava parvi toinen toistaan kehnompia jäljittelijöitä. Viime kevään Espoo Ciné -vitsi meni ehkä vielä joten kuten läpi pieteetin toteutuksensa ansiosta, mutta R&A 30:n Pulp Fictionia mielikuvituksettomasti toistava mainoselokuva kuuluu jo samaan roskakoppaan Seltzer-Friedberg-tuotosten kanssa. Sääli, sillä tänä vuonna R&A:n visuaalinen design verenpunaisesta sumusta uhoavan suden johdolla on muutoin hyvin tehokas, hyvin onnistunut.
R&A XxX alkoi Orionissa miellyttävän rauhallisissa merkeissä. Olisi ollut hauskaa, jos katsojia olisi löytynyt juuri 30, mutta siitä jäätiin muutaman silmäparin päähän. Paikalle saapuneille tarjosi brasilialainen "Maininki" edustavan kattauksen festarielokuvakliseitä:
- mustavalkokuvausta
- musiikittoman ääniraidan
- huumorintajuttomuutta
- ylipituutta
- epookkia ajasta ja paikasta, josta kukaan ei tiedä mitään
- esikoisohjauksen.
"Maininki" kuvaa brasilialaista, orjatyövoimalla toimivaa kaivosplantaasia vuonna 1821. "Taide-elokuvaa pönttöpäille"-kirjan oppien mukaan tasapaksun verkkaisesti rytmitetyssä ihan supervakavassa elokuvassa tapahtuu jotain asioita, mutta ei tarpeeksi kaksituntiseen leffaan. Estetisoituun kuvaukseen kaikkensa panostava elokuva muistuttaa paljon maan kuuluisimman valokuvaajan, Sebastião Salgadon, töitä, mutta hehku puuttuu. Keskivertoa heikompi digikopio korosti kuvan terävyyttä harmillisen epäelokuvallisella tavalla. Mutta ovathan monet "Mainingin" maisemaotoksista silti esteettisesti nautittavia. Taustavoimista löytyy yhden (ehkä kahden) hitin ihme Fernando Meirelles, joka hänkään ei ole varsinaisesti tunnettu suurena huumorin puolestapuhujana.
Arvio: 2/5 hds:ää
"Maininki" on dokumentaarinen; "Aaveiden kaupunki" on dokumentti. Ja millainen. Elokuvallisesti siltä jää kenties toivomaan vähän tiukempaa rakennetta ja fokusoidumpaa otetta, mutta inhimillisesti Cartel Landin ohjaajan uutuus tuo maailmanpolitiikan polttopisteessä vuodesta 2012 kidutetut syyrialaiset lähemmäs kuin tuskin mikään, mitä tähän mennessä on nähty. Matthew Heineman kulkee kameroineen hyvin erikoislaatuisen porukan mukana. Näiden nuorten miesten kotikaupunki Raqqa muutettiin lähes yhdessä yössä Islamic Staten "pääkaupungiksi". Miehet järjestyivät ruohonjuuritason vastarintaliikkeeksi otsikolla Raqqa Is Being Slaughtered Silently. RBSS on vastine IS:n mediapropagandalle välittäen uutisia fundamentalismin varjoihin suljetusta kaupungista salakuvausta ja sosiaalista mediaa käyttäen. Heidän työnsä on journalistisesti ainutlaatuisen rohkeata, mutta sen inhimillinen hinta on sanoinkuvaamattoman hirveä. IS on systemaattisesti murhannut kriittisellä hetkellä ulkomaille paenneen ydinryhmän Raqqaan jääneitä perheenjäseniä sekä kirjaimellisesti kymmeniä ystäviä. Samalla vainoten ulkomaille asti RBSS:n jäseniä, joista liikkeen henkinen isä, Naji Jerf, ammuttiin Turkissa kaksi vuotta sitten.
Heineman osaa tuoda kaiken tämän katsojan iholle, ei saarnaten, vaan ymmärtäen ja ymmärrystä lisäten. "Aaveiden kaupunki" ei painosta, vaan kaiken aikaa inhimillistää. RBSS:läiset eivät ole jonkin kulissidraaman päähenkilöitä, vaan aivan tavallisia ihmisiä epätavallisessa tilanteessa. Niinpä ryhmän puhemies, Aziz, voikin todeta, että todellisia sankareita ovat Raqqassa sinnikkäästi toimivat katujournalistit.
RBSS käyttää tietoa ja sanoja IS:n kivääreitä vastaan. Ja nyt tieto heidän työstään leviää maailman väkevimmän mediumin, elokuvan, kautta. "Aaveiden kaupunkia" katsotaan ainakin maailman elokuvafestivaalien vuokraamissa teattereissa ja toivottavasti pian joka tuvan televisioissakin niin kuin mitä tahansa kuvatulvaa. Mutta miten katsoa aidan piikkeihin seivästettyjä, irtileikattuja päitä ja mussuttaa karkkia? Muutamalta Kino Engelin asiakkaalta tämä kävi päinsä, kuten edessäni istuneelta, säällisen oloiselta herrasmieheltä, jolla oli viereensä varattuna keksipaketti. Arkipäivän pervertoituneisuudeksi voi kutsua sitä kun syyrialaiset niskalaukaukset hyppäävät kankaalta syliin suomalaisen nauttiessa tyynesti suklaista herkkua. Onko tämä vanhentunutta moralisointia? En minä tiedä, en minä ole tuomitsemassa tässä ketään. Minä vaan kysyn, vedoten vanhaan viisauteen siitä, kuinka "kaikelle on aikansa ja paikkansa".
Arvio: 4/5 hds:ää
Mitä on harrydeanstantonismi? Monia asioita, mutta ainakin elokuvahulluutta. Viime heinäkuussa 91 täyttänyt Stanton on elokuvan legenda ja kävelevä instituutio. Hän on samaan aikaan americanan ikoni ja suuri ulkopuolinen. Suurten sivuosien lahjomaton, ja aito asia. Stanton on esiintynyt jotain 200 elokuvassa, joista suurin osa on unohdettavia, monet hyviä ja useat klassikoita, mutta olipa elokuvien taso mitä hyvänsä, Stanton ei ole huonoa roolia urallaan signeerannut. Huonous kääntää katseensa Stantonista, sillä Huonous ei tee mitään liian kiinnostavilla ihmisillä.
Esikoisohjaaja John Carroll Lynch on tehnyt kultturiteon pelkästään kiinnittämällä Stantonin pääosaan elokuvaansa Lucky, "Onnenpekka". Tämä on harvinaista mannaa, sillä olisiko "Onnenpekka" nöyrän ja itsestään melua pitämättömän näyttelijän noin kolmas pääosa 60-vuotisella uralla. Stanton näyttelee - ja huomatkaa, hän todella tekee roolia eikä vain jotenkin ole itsenään - kovasti itseään muistuttavaa joviaalia puolierakkoa, joka näyttelijän tavoin toimi Toisessa maailmansodassa laivakokkina. Tässä elokuvassa kuullaan Stantonin suusta yksi elokuvan historian parhaista kysmyksistä: "Is reality a thing?". Mikä tavallaan toimii koko jutun avaimena. Lucky elelee pienessä, kaktuksia vilisevässä kaupungin tapaisessa, ehkä Stantonin kotivaltiossa Kentuckyssa, mutta luultavammin kuitenkin Teksasissa tai New Mexicossa. Viihtyy itsekseen, mutta ei pode yksinäisyyttä. Käypä välillä kantapaikassa filosofoimassa. Eräänä päivänä Lycky hypnotisoituu kahvinkeittimensä digitaalikellon vilkunnasta niin paljon, että kaatuu rähmälleen. Kursailematon lääkäri (jota esittää aivan mahtava Ed Begley Jr.) osaa ainoastaan hämmästellä vanhuksen loistokuntoa, mutta oman kuolevaisuutensa kohtaava Lucky masentuu silti.
Senpä enempää tarinaa ei elokuvaan sitten mahdukaan. Stanton itse kun on piskuisen leffan tarina. Käsikirjoittajat tyytyvät vain keittämään kasaan joukon vinjettejä, jotka laventavat keskushenkilön kuvaa. Ja minne Stanton-Lucky cowboy-saappaissaan tallusteleekaan, siellä hän kohtaa kiinnostavia kasvoja. Aliarvostettu Ron Livingston on asianajajana saada vanhukselta turpaansa, Alien-toveri Tom Skerritt vaihtaa sotamuistoja. Ja David Lynch ei ehkä osaa juurikaan näytellä, mutta hänkin on liian kiinnostava, ja hänelle on kirjoitettu koko leffan inspiroituneimmat vuorosanat, joiden jälkeen kilpikonniin suhtautuu suuremmalla kunnioituksella. Niin, kuten Lynch, koko elokuva on omalla tyynellä tavallaan mielettömän hauska.
Kaks´ ois toivetta mulla: että joku uskaltaisi tuoda tämän pienen helmen Suomen levitykseen (ihan vaan tiedoksi, että Orionin näytös oli käytännöllisesti katsoen loppuunmyyty); ja että Stantonin suuntaan alettaisiin viskoa amerikkalaisia alan palkintoja kuin halkoja takkatuleen. Nimittäin, elokuvanäytteleminen ei tästä enää aidommaksi ja väärentämättömämmäksi tule. Lucky on niin hyvä suoritus, että katsoja ei muista sen olevan fiktiota. Ja se on täynnään suurta persoonallisuutta, missä on jotain niin jaloa, niin jaloa. Tämä tunne tiivistyy elokuvan huippukohdassa, jossa Lucky aloittaa spontaanisti espanjankielisen laulun. Kohtaus on Stantonin ansiosta täysin puhdas, pelkkää rehellisyyttä.
Arvio: Lucky ei ehkä mullista elokuvan historiankirjoja, mutta se on varmasti maailman harrydeanstantonilaisin elokuva - 5/5 hds:ää
Daniela Thomasin Vazante ("Maininki", Brasilia, 2017)
Matthew Heinemanin City of Ghosts ("Aaveiden kaupunki", USA, 2017)
John Carroll Lynchin Lucky ("Onnenpekka", USA, 2017)
- elokuvat arvioidaan hds-asteikolla: teokset voivat saada nollasta viiteen harrydeanstantonia -
{EDIT: päivitys 15.9.: vain hieman jutun julkaisun jälkeen levisi suru-uutinen mestarin kuolemasta. Ajoitus on turhauttava ja murheellinen. R&A esittää Luckysta vielä useita uusintoja. Yhdysvalloissa elokuvan ensi-ilta on parin viikon päästä. Jälkituotannossa on vielä Frank Sinatran ja Ava Gardnerin liitosta kertova Frank ja Ava, jossa Harry Dean Stanton näyttelee sheriffiä. Tietysti. HDS in memoriam.}
Quentin Tarantinon Pulp Fiction on vain yksi elokuva. Se kuuluu lajissaan elinaikani hienoimpiin, mutta on myös innoittanut kokonaista leegiota 90- ja 2000-luvun huonoimpia leffoja; vuoden 2014 R&A-traileri saattaa olla kaikkien aikojen paras festaritraileri, mutta sen vanavedessä lilluskelee kasvava parvi toinen toistaan kehnompia jäljittelijöitä. Viime kevään Espoo Ciné -vitsi meni ehkä vielä joten kuten läpi pieteetin toteutuksensa ansiosta, mutta R&A 30:n Pulp Fictionia mielikuvituksettomasti toistava mainoselokuva kuuluu jo samaan roskakoppaan Seltzer-Friedberg-tuotosten kanssa. Sääli, sillä tänä vuonna R&A:n visuaalinen design verenpunaisesta sumusta uhoavan suden johdolla on muutoin hyvin tehokas, hyvin onnistunut.
R&A XxX alkoi Orionissa miellyttävän rauhallisissa merkeissä. Olisi ollut hauskaa, jos katsojia olisi löytynyt juuri 30, mutta siitä jäätiin muutaman silmäparin päähän. Paikalle saapuneille tarjosi brasilialainen "Maininki" edustavan kattauksen festarielokuvakliseitä:
- mustavalkokuvausta
- musiikittoman ääniraidan
- huumorintajuttomuutta
- ylipituutta
- epookkia ajasta ja paikasta, josta kukaan ei tiedä mitään
- esikoisohjauksen.
"Maininki" kuvaa brasilialaista, orjatyövoimalla toimivaa kaivosplantaasia vuonna 1821. "Taide-elokuvaa pönttöpäille"-kirjan oppien mukaan tasapaksun verkkaisesti rytmitetyssä ihan supervakavassa elokuvassa tapahtuu jotain asioita, mutta ei tarpeeksi kaksituntiseen leffaan. Estetisoituun kuvaukseen kaikkensa panostava elokuva muistuttaa paljon maan kuuluisimman valokuvaajan, Sebastião Salgadon, töitä, mutta hehku puuttuu. Keskivertoa heikompi digikopio korosti kuvan terävyyttä harmillisen epäelokuvallisella tavalla. Mutta ovathan monet "Mainingin" maisemaotoksista silti esteettisesti nautittavia. Taustavoimista löytyy yhden (ehkä kahden) hitin ihme Fernando Meirelles, joka hänkään ei ole varsinaisesti tunnettu suurena huumorin puolestapuhujana.
Arvio: 2/5 hds:ää
"Maininki" on dokumentaarinen; "Aaveiden kaupunki" on dokumentti. Ja millainen. Elokuvallisesti siltä jää kenties toivomaan vähän tiukempaa rakennetta ja fokusoidumpaa otetta, mutta inhimillisesti Cartel Landin ohjaajan uutuus tuo maailmanpolitiikan polttopisteessä vuodesta 2012 kidutetut syyrialaiset lähemmäs kuin tuskin mikään, mitä tähän mennessä on nähty. Matthew Heineman kulkee kameroineen hyvin erikoislaatuisen porukan mukana. Näiden nuorten miesten kotikaupunki Raqqa muutettiin lähes yhdessä yössä Islamic Staten "pääkaupungiksi". Miehet järjestyivät ruohonjuuritason vastarintaliikkeeksi otsikolla Raqqa Is Being Slaughtered Silently. RBSS on vastine IS:n mediapropagandalle välittäen uutisia fundamentalismin varjoihin suljetusta kaupungista salakuvausta ja sosiaalista mediaa käyttäen. Heidän työnsä on journalistisesti ainutlaatuisen rohkeata, mutta sen inhimillinen hinta on sanoinkuvaamattoman hirveä. IS on systemaattisesti murhannut kriittisellä hetkellä ulkomaille paenneen ydinryhmän Raqqaan jääneitä perheenjäseniä sekä kirjaimellisesti kymmeniä ystäviä. Samalla vainoten ulkomaille asti RBSS:n jäseniä, joista liikkeen henkinen isä, Naji Jerf, ammuttiin Turkissa kaksi vuotta sitten.
Heineman osaa tuoda kaiken tämän katsojan iholle, ei saarnaten, vaan ymmärtäen ja ymmärrystä lisäten. "Aaveiden kaupunki" ei painosta, vaan kaiken aikaa inhimillistää. RBSS:läiset eivät ole jonkin kulissidraaman päähenkilöitä, vaan aivan tavallisia ihmisiä epätavallisessa tilanteessa. Niinpä ryhmän puhemies, Aziz, voikin todeta, että todellisia sankareita ovat Raqqassa sinnikkäästi toimivat katujournalistit.
RBSS käyttää tietoa ja sanoja IS:n kivääreitä vastaan. Ja nyt tieto heidän työstään leviää maailman väkevimmän mediumin, elokuvan, kautta. "Aaveiden kaupunkia" katsotaan ainakin maailman elokuvafestivaalien vuokraamissa teattereissa ja toivottavasti pian joka tuvan televisioissakin niin kuin mitä tahansa kuvatulvaa. Mutta miten katsoa aidan piikkeihin seivästettyjä, irtileikattuja päitä ja mussuttaa karkkia? Muutamalta Kino Engelin asiakkaalta tämä kävi päinsä, kuten edessäni istuneelta, säällisen oloiselta herrasmieheltä, jolla oli viereensä varattuna keksipaketti. Arkipäivän pervertoituneisuudeksi voi kutsua sitä kun syyrialaiset niskalaukaukset hyppäävät kankaalta syliin suomalaisen nauttiessa tyynesti suklaista herkkua. Onko tämä vanhentunutta moralisointia? En minä tiedä, en minä ole tuomitsemassa tässä ketään. Minä vaan kysyn, vedoten vanhaan viisauteen siitä, kuinka "kaikelle on aikansa ja paikkansa".
Arvio: 4/5 hds:ää
Mitä on harrydeanstantonismi? Monia asioita, mutta ainakin elokuvahulluutta. Viime heinäkuussa 91 täyttänyt Stanton on elokuvan legenda ja kävelevä instituutio. Hän on samaan aikaan americanan ikoni ja suuri ulkopuolinen. Suurten sivuosien lahjomaton, ja aito asia. Stanton on esiintynyt jotain 200 elokuvassa, joista suurin osa on unohdettavia, monet hyviä ja useat klassikoita, mutta olipa elokuvien taso mitä hyvänsä, Stanton ei ole huonoa roolia urallaan signeerannut. Huonous kääntää katseensa Stantonista, sillä Huonous ei tee mitään liian kiinnostavilla ihmisillä.
Esikoisohjaaja John Carroll Lynch on tehnyt kultturiteon pelkästään kiinnittämällä Stantonin pääosaan elokuvaansa Lucky, "Onnenpekka". Tämä on harvinaista mannaa, sillä olisiko "Onnenpekka" nöyrän ja itsestään melua pitämättömän näyttelijän noin kolmas pääosa 60-vuotisella uralla. Stanton näyttelee - ja huomatkaa, hän todella tekee roolia eikä vain jotenkin ole itsenään - kovasti itseään muistuttavaa joviaalia puolierakkoa, joka näyttelijän tavoin toimi Toisessa maailmansodassa laivakokkina. Tässä elokuvassa kuullaan Stantonin suusta yksi elokuvan historian parhaista kysmyksistä: "Is reality a thing?". Mikä tavallaan toimii koko jutun avaimena. Lucky elelee pienessä, kaktuksia vilisevässä kaupungin tapaisessa, ehkä Stantonin kotivaltiossa Kentuckyssa, mutta luultavammin kuitenkin Teksasissa tai New Mexicossa. Viihtyy itsekseen, mutta ei pode yksinäisyyttä. Käypä välillä kantapaikassa filosofoimassa. Eräänä päivänä Lycky hypnotisoituu kahvinkeittimensä digitaalikellon vilkunnasta niin paljon, että kaatuu rähmälleen. Kursailematon lääkäri (jota esittää aivan mahtava Ed Begley Jr.) osaa ainoastaan hämmästellä vanhuksen loistokuntoa, mutta oman kuolevaisuutensa kohtaava Lucky masentuu silti.
Senpä enempää tarinaa ei elokuvaan sitten mahdukaan. Stanton itse kun on piskuisen leffan tarina. Käsikirjoittajat tyytyvät vain keittämään kasaan joukon vinjettejä, jotka laventavat keskushenkilön kuvaa. Ja minne Stanton-Lucky cowboy-saappaissaan tallusteleekaan, siellä hän kohtaa kiinnostavia kasvoja. Aliarvostettu Ron Livingston on asianajajana saada vanhukselta turpaansa, Alien-toveri Tom Skerritt vaihtaa sotamuistoja. Ja David Lynch ei ehkä osaa juurikaan näytellä, mutta hänkin on liian kiinnostava, ja hänelle on kirjoitettu koko leffan inspiroituneimmat vuorosanat, joiden jälkeen kilpikonniin suhtautuu suuremmalla kunnioituksella. Niin, kuten Lynch, koko elokuva on omalla tyynellä tavallaan mielettömän hauska.
Kaks´ ois toivetta mulla: että joku uskaltaisi tuoda tämän pienen helmen Suomen levitykseen (ihan vaan tiedoksi, että Orionin näytös oli käytännöllisesti katsoen loppuunmyyty); ja että Stantonin suuntaan alettaisiin viskoa amerikkalaisia alan palkintoja kuin halkoja takkatuleen. Nimittäin, elokuvanäytteleminen ei tästä enää aidommaksi ja väärentämättömämmäksi tule. Lucky on niin hyvä suoritus, että katsoja ei muista sen olevan fiktiota. Ja se on täynnään suurta persoonallisuutta, missä on jotain niin jaloa, niin jaloa. Tämä tunne tiivistyy elokuvan huippukohdassa, jossa Lucky aloittaa spontaanisti espanjankielisen laulun. Kohtaus on Stantonin ansiosta täysin puhdas, pelkkää rehellisyyttä.
Arvio: Lucky ei ehkä mullista elokuvan historiankirjoja, mutta se on varmasti maailman harrydeanstantonilaisin elokuva - 5/5 hds:ää
keskiviikko 8. helmikuuta 2012
wild at art
Amerikkalaisen elokuvan 90-luku ja uusi kultakausi alkoi David Lynchin Villistä sydämestä. Toisaalta voidaan hyvin perustein väittää sen alkaneen jo vuotta aikaisemmin ilmestyneestä Steven Soderberghin esikoisesta seksiä, valheita & videonauhaa. Elokuvallisten ilmaisukeinojen ääripäinä teokset täydentävät toisiaan, joten voitaneen katsoa niiden yhdessä käynnistäneen vitaaleimman ajanjakson mitä amerikkalainen elokuva tuntee viimeisen 35 vuoden ajalta.
Siinä missä Soderberghin esikoispitkä antoi mallia tulevalle realististen independent- ja "generation x" -elokuvien hyökyaallolle, viitoitti Lynchin virtuoosimainen ohjaustyö tietä niin sanotulle kioskielokuvalle - jonka Tarantino vei huippuunsa Pulp Fictionilla - ja eskapistisen voimakkaasti tyylitellylle, rajun väkivaltaiselle rikoselokuvalle. Suurin osa Villistä sydämestä pysyy kuitenkin koskemattomana ja jäljittelemättömänä uniikkivisiona.
Varsinaisesti Villi sydän ei liiku todellisuudessa, vaan se kulkee elokuvien luomassa myyttien maastossa - se on siis elokuvaa elokuvista. Amerikka näyttäytyy yhtä epätodellisena kuin Blue Velvetissä, ja merkitkin liittyvät samaan aikakauteen - 1960-luvun alkuun -, mutta nyt Lynch kääntää esiin puhtoisen lähiö-Amerikan kääntöpuolen, levottoman nuorten kapinallisten Amerikan, jossa ei soi nyyhkyiskelmä, vaan Elvis. Kiihkeämpänä ja pidemmälle vietynä Villi sydän on vakuuttavampi kuin temaattinen edeltäjänsä; eikä vähiten siksikään, että Nicolas Cage on paljon ilmaisuvoimaisempi näyttelijä kuin Kyle MacLachlan.
25-vuotias Cage esittää varhaisessa tour de forcessaan käärmeennahkatakkiin ja Elvis-myyttiin kietoutunutta Sailoria, joka rakastaa Lulaa - pitelemätön Laura Dern -, jonka isän kuolemaan Sailor vaikuttaa jotenkin sekaantuneen. Toisiaan pidäkkeettömästi ja ehdoitta rakastavat nuoret lähtevät karkumatkalle, jota paremman sanan puutteessa kutsuttakoon surrealistiseksi, jolloin elokuva muuttuu yhdellä tasollaan ainutlaatuiseksi uudelleentulkinnaksi Ozin ihmemaasta (jota Amerikka kieltämättä monessa suhteessa muistuttaa). Pahan noidan roolia kantaa Lulan hiukan epätasapainoinen äiti (roolissa Dernin äiti, Diane Ladd).
Yksilönvapauden kaipuuta symboloivaa irtiottoa ajavat eteenpäin tuli ja rock'n'roll. Sailor ja Lula ruokkivat keskinäistä kiimaansa tupakansavulla ja psychobilly-trashmetallilla. Samalla molemmat myös pakenevat tulta, jolla on keskeinen sija Lulan perhetragediassa.
Teknisenä taidonnäytteenä kioskielokuvan (tai drive-in-elokuvan) tekemisestä Villi sydän on vieläkin ylittämätön. Valojen käyttö (á la Frederick Elmes), erikoislähikuvien toisto, leikkauksen draivi, Powermadin ja Chris Isaakin ja Badalamentin musiikista punottu huumaava äänikudos - kaikki huippuluokkaa. Johtuneeko sitten hirmuisesta romanttisesta jännitteestä ja lukuisista huippukohdista, että elokuva tuntuu lievästi epätasapainoiselta kokonaisuudesta kehittyessä osasten summaa suuremman. Oli miten oli, kohtaus, jossa Sailor laulaa tytölleen Love Men paremmin kuin Elvis, on sekä teknisiltä ideoiltaan - päälleliimatut tyttöjen kirkunat - että emotionaaliselta syvyydeltään nerokas eikä mitään vastaavaa ole tässä genressä nähty vieläkään.
"This is a snakeskin jacket! And for me it's a symbol of my individuality and my belief in personal freedom." - Sailor Ripley
tiistai 31. tammikuuta 2012
Rhapsody in Blue
Yllättäenkö tuntuu Blue Velvet vanhentuneemmalta Elefanttimiestä? Jos näin, niin syy tuskin voi piillä muussa kuin innokkaan jäljittelyn nakertavassa luonteessa.
Blue Velvetiä edeltävät kolme teosta David Lynchin filmografiassa käsittävät avantgardistisen Eraserheadin, biografisen Elefanttimiehen ja tieteisromaanisovituksen Dyyni. Tästä näkökulmasta vasta neljäs elokuva on kokonaan Lynchin oma "tarina". Siinä hän myöskin ensimmäistä kertaa muovaili post-capralaista ja -fordilaista americanaa, tunnustautuen amerikkalaiseksi elokuvantekijäksi eikä enää palannut kolmen ensimmäisensä henkiseen ilmastoon.
Bobby Vintonin ikivihreän iskelmän mukaan nimetty Blue Velvet toi siihen asti vain kauno- ja näytelmäkirjallisuudessa luodatut psykososiaaliset kauhufantasiat pop-elokuvan piiriin, mikä avasi suonen, josta etenkin 2000-lukulainen televisio on imenyt ahnaasti. Samasta lähteestä ammentavat myös myriadit uskottavat ja epäuskottavat amerikkalaiselokuvat, joissa yleisölle esitellään mitä mielikuvituksellisimpia seksuaalisia kauhuskenaarioita kuin Elefanttimiestä ikään. Niiden rinnalla neljännesvuosisadan ikäinen Blue Velvet vaikuttaa kesymmältä kuin ilmestyessään.
Kesy ei silti tunnu aivan kuvaavimmalta sanalta tarinalle, joka alkaa irti leikatusta korvasta ja keriytyy moninkertaisesti raiskatun naisen ympärille. Tämän julman tilanteen Lynch maalaa Technicolor-sävyin Hollywood-raameihin. Lumbertonin pikkukaupunki on anakronistinen paikka, jossa vallitsevat 1960-luvun alun arvot, käyttäytymiskoodit ja esineistö, mutta ilmassa tuntuu nykyajan henkäys. Omituinen postmoderni epäsuhtaisuus jatkuu keskushenkilöissä, joita esittävät selvästi yli-ikäiset Kyle MacLachlan ja Laura Dern, jotka muodostavat epävirallisen teinidekkariduon. Käyttämällä epäsopivia näyttelijöitä epäsuhtaisessa ympäristössä Lynch tekee elokuvastaan esityksen sen kuvaamasta maailmasta. Kaikesta tulee näytelmää, ja tarkasteltavana onkin elokuvien luoma kollektiivinen tajunta ja muisti, mistä ohjaaja-käsikirjoittaja tekee suvereenia pilkkaa.
Tämän muoviseen anakronismiin jämähtäneen yhteisön keskellä vaikuttaa mustan aukon tavoin Sinisen Daamin hallitsema paheen pesä, yökerho, jonka sovitus Vintonin hitistä on läpikotaisin moderni ja yhteensopimaton muun kaupungin kanssa. MacLachlan rakastuu Isabella Rossellinin symboloimaan kiellettyyn hedelmään, haukkaa reippaasti liian ison palan ja joutuu Dennis Hopperin psykoottiseen vaikutuspiiriin. Viattomuus matkalla manalaan.
Loppujen lopuksi tarina itsessään ei ole pääasia, vaan originelli tapa, millä se kerrotaan. Asetelma on melkein banaalin yksinkertainen, mutta Lynch kertoo sen MacLachlanin näkökulmasta, jolloin rakenteesta tulee sipulinkaltainen. Superkalliin Dyynin rinnalla Blue Velvet huokuu ekonomisuutta. Kuvauspaikkoja käytetään rajattu määrä ja näyttelijä hallitsee aina kohtausta. Seurauksena jotkut jaksot tuntuvat hiukan väkinäisiltä - tai vaihtoehtoisesti klaustrofobisilta. Katseluolosuhteilla saattaa olla arvaamaton merkitys: Orionissa nähty kopio kärsi epätasaisesta ääniraidasta, josta puuttui tilaääntä - eikä elokuvan sisään pääsemistä helpottanut myöskään moukkien siekailematon rapistelu.
Vertaillen Blue Velvet on pikemminkin upeiden kohtausten elokuvaa, kun taas Elefanttimies on suurenmoinen kokonaisuus. Blue Velvet on kuitenkin David Lynchin oman kuvan kannalta paljon olennaisempi, sillä kaikki mitä seurasi, on kulkenut sillä polulla, minkä Lynch Blue Velvetillä aurasi.
maanantai 16. tammikuuta 2012
Hirviöitä ovat vallan muut
Yllätys sinänsä, että sunnuntain mestariluokan kaksoisnäytöksessä Vertigo/Elefanttimies sykähdyttävämmäksi paljastui jälkimmäinen. Vertigo on tietysti elokuvallisena psyyken hahmotelmana ainutlaatuinen, mutta David Lynchin lyyriseen, väkevään humanismiin rinnastettuna se ei riitä.
Elefanttimies on niin täydellinen tositapahtumiin nojaava elokuva kuin toivoa saattaa paitsi elokuvallisesti myös sikäli, että se on näytelmä, fiktio, joka todellisia henkilöitä ja tapahtumia käyttäen käsittelee aihettaan laajempia teemoja. KAVAn toimittamassa mainiossa esittelyssä lainattiin Village Voiceen kirjoittavan, korkealle arvostetun J. Hobermanin aikalaisarvostelua, jossa Lynchin säkenöivä mestariteos lytättiin elegantisti vedoten muun muassa tosiseikkojen vääristelyyn ja luokkakuvauksen "manikealaisuuteen".
Kuitenkin teos tähtää syvemmälle kuin luokka-analyysiin. John Merrickin ääriesimerkkiä käyttäen Elefanttimies luo tiheään neulotun ryijyn erilaisuuden kirouksesta. Kohtaus kohtaukselta se osoittaa miten pitkälle ihmiset ovat valmiita kulkemaan epäinhimillisyyden laveaa tietä, jos heidän ei tarvitse nähdä toisia täysivaltaisina ihmisolentoina. John Gielgudin johtaman sairaalan yövartija on tämän piirteen symboli, mies, joka ei edes kiinni jäämisen hetkellä suostu näkemään toimissaan mitään väärää.
Se, että Elefanttimies ei jää tendenssin julistukseksi, johtuu siitä, mitä Hoberman luonnehtii Lynchin pelottavaksi lahjakkuudeksi. Elefanttimies lienee ohjaajansa suurin teos, mutta se toinen mahdollinen, Blue Velvet, sijoittuu tyylikartassa niin kauas, että vertailu tuntuu mahdottomalta, jos lainkaan tarpeelliselta. Varmemmin äänenpainoin voidaan julistaa Elefanttimies tekijänsä kauneimmaksi elokuvaksi. Hitto, se on yksi kaikkien aikojen kauneimmista. Freddie Francisin kaasuvalon himmeää hehkua jäljittelevä, syvän fotokemiallinen kameranjälki (jota dvd ei kykene toistamaan) on uhkean tyylittelevää ja luo tunnelman, jota ei mistään toisesta elokuvasta löydä. Lynch pitää muut elementit, kuten lavastuksen ja näyttelijätyön linjassa kuvan kanssa*. Huikean lahjakkaan John Hurtin uralla ihoa tuhoavaa multippelineurofibromatoosia sairastanut John Merrick merkitsee yksinäistä triumfia. Luomus on rohkea, täysin psykologisesta perinteestä poikkeava inhimillisyyden korkokuva.
Muiden ansioidensa ohella Elefanttimies tarjoaa Anthony Hopkinsin anthonyhopkinsmaisimman roolityön, suurella herkkyydellä toteutetun viittauksen Tod Browningin Freaksiin ja John Morrisin surullista sirkussävelmää muistuttavan aavemaisen teeman. Niin, ja pilviä, tietysti.
Vain yhdessä kohtaa tämä tummanhehkuinen helmi pettää hieman: nimessään. Kertomus, joka yrittää kaikella mahdillaan valottaa inhimillisyyttä sielläkin, missä sitä ei ensisilmäyksellä näytä olevan, leimaa otsikollaan yhä John Merrickin joksikin muuksi kuin itsekseen. "I am not an animal! I am a human being!"
Kuinka moni meistä voi sanoa samaa?
* Äänityksestä en kykene sanomaan, koskapa Orionin koneenkäyttäjällä oli etenkin ensimmäisen kelan aikana suuria vaikeuksia saada ääntä ulos ensinkään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)