John Cameron Mitchellin How to Talk to Girls at Parties ("Kuinka puhua tytöille bileissä", USA/GB, 2017)
Takashi Miiken Mugen no jûnin ("Kuolemattoman miekka", Japani, 2017)
- elokuvien ähkyisyys mitataan 0:sta 5:een michaelbay-lukemina -
Vuonna 1973 italialainen ohjaaja Arcangela Felice Assunta Wertmüller von Elgg Spañol von Braueich eli Lina Wertmüller (s. 1928), ensimmäinen parhaasta ohjauksesta Oscar-ehdokkaana ollut nainen, julkaisi elokuvan, joka Suomessa sai otsikon Rakkautta ja anarkiaa. 15 vuotta myöhemmin perustettiin Wertmüllerin teokselle kumartava elokuvafestivaali Helsinkiin. Nyt näitä elokuvajuhlia on nähty jo 30, ja Lina Wertmüller on yhä joukossamme.
Rakkaus on rakkautta elokuvaan. Ja jos anarkian ymmärtää ideologiaksi, jossa vallan on aina uudestaan perusteltava itsensä, on R&A:n joka vuosi perusteltava olemassaolonsa. Minkä se on tehnyt. "Rakenna se, ja he tulevat", ja yleisö tulee, joka vuosi. Niin tulevat myös elokuvat, joita yhä tehdään ympäri maailmaa sydämellä ja kunnianhimolla, vaikka elokuvan tallennus- ja esittämismuodot ovat kehnommat kuin koskaan historiassa. Samalla elokuvan tekokustannukset ovat laskeneet ja levitysmahdollisuudet moninkertaistuneet. Tämä on toisaalta merkinnyt mahdollisuuksia yhä useammalle tehdä leffaa, mutta myös helpottanut suurten toimijoiden edellytyksiä haalia vielä enemmän markkina-alaa valtavirran jakelukanavissa. Ei oo helppoo olla pieni. Siksi R&A on erityisen tärkeä foorumi pienille, riippumattomille elokuville sekä "maailmanelokuvalle", millä perverssisti tarkoitetaan nykykielessä muualta kuin anglosaksisesta kulttuuripiiristä saapuvia elokuvia.
175 pitkää leffaa, joista näin alusta loppuun 25. Siihen ei mahtunut teoksia laidasta laitaan, sillä aivan roskaa ei osunut silmien kiusaksi (ellei lasketa festaritraileria) kuten ei myöskään tajunnanräjäyttävää mestariteosta. Sergei Loznitsan A Gentle Creature teki syvimmän vaikutuksen. Arvokkaita teoksia olivat myös The Killing of a Sacred Deer, Lucky, November, City of Ghosts sekä Kasvot, kylät, muutaman muunkin ollessa enemmän kuin aikansa väärti.
Silti herää kysymään, olisiko Maailman terveysjärjestö WHO:n jo aika julistaa cinefilia virallisesti sairaudeksi? Onhan päätöntä tällaisena ihmeenomaisen aurinkoisena ja lämpimänä syyspäivänä lukita itsensä vapaaehtoisesti pimeään huoneeseen kahden sadan tuntemattoman kanssa. Kun sitä voisi myös käveleskellä käsi kädessä meren rantaa iltapäivän viistossa valossa, joka saa ruskan värit hehkumaan lähes myyttisessä loisteessa.
Päätöspäivän keinovalo ei tarjonnut edes tyydyttävää korviketta. "Kuinka jutella tytöille bileissä" ja "Kuolemattoman miekka" osoittautuivat enemmän tai vähemmän pettymyksiksi periaatteella "enemmän on liian vähän".
Ensin mainittu on amerikkalaisen kulttiohjaajan Neil Gaiman -filmatisointi, joka on tavallaan taiten tehty, mutta ei vaan oikein toimi komediana eikä romanssinakaan. Villeiksi tarkoitettuja ideoita katselee ihan mielellään, mutta innostumatta, kunnes epilogin sisältävä loppunäytös venähtää aivan liian pitkäksi. Eikä millään meinaa saada otetta siitä, mitä elokuva haluaa sanoa. Jos se olisi ollut hauskempi, sillä ei olisi ollut niin väliä. Kolmas kohtaaminen Nicole Kidmanin kanssa kahden viikon sisään lipsahtaa yliannostuksen puolelle.
Arvio: 3/5 michaelbaytä
R&A:han elimellisesti kuuluva kiintiö-Miike osui tällä kertaa festivaalin henkilökohtaiseksi päätöselokuvaksi. Japanilainen kulttiohjaaja ja luonnonvoima on tehnyt viimeisen neljännesvuosisadan ajan elokuvia kolmen, neljän vuositahtia. Televisioon tehdyt ja suoraan videolla julkaistut täyspitkät laskettuna Takashi Miiken (57) katalogi käsittää 93 nimekettä. Plus muutaman tv-sarjan. (Onkohan joku nähnyt ne kaikki?) "Kuolemattoman miekka" on näistä toiseksi uusin julkaisu ja edustaa ison tuotannon spektaakkelia. Se perustuu Hiroaki Samuran mangaan ja animesarjaan, missä syntinen miekkamestari loitsitaan kuolemattomaksi. Kyllästyttyään elämään mestari anoo kuoleman armahdusta, mikä hänelle suodaan ehdolla, että hän surmaa 1 000 pahaa miestä. Täydellinen Miike-aihe.
Miike olisi kyllä voinut yllättää yleisönsä ja olla tappamatta tuhatta miestä elokuvansa aikana - mutta ei. Takashi-san ei sadankaan elokuvan jälkeen ole kyllästynyt veriroiskeeseen ja lenteleviin irtojäseniin. Siinä mielessä hän muistuttaa porno-ohjaajaa. Miiken ohjaajantaidot eivät kylläkään löydä vertaistaan pornosta, kun ne eivät meinaa löytää sellaista laatuelokuvan joukostakaan. "Kuolemattoman miekka" on perinteet kuin omat taskunsa tuntevan klassisesti komposoitua huipputyötä. Varsinkin mustavalkoisena kuvattu prologi, missä antisankari surmaa sata vihollistaan, on esteettisesti pieteettiä samurai-klassikoiden pastissia.
Muukin elokuva rullaa visuaalisesti harmonisena, mutta ongelmat löytyvät muualta. Ensinnäkin elokuva on 140-minuuttisena liian pitkä. Toiseksi siinä on liian vähän tarinaa, ja kolmanneksi, se tarina on liian yksiulotteinen, ilman eeppistä syvyyttä. Siksi säännöllisesti toistuviin miekkataisteluihin (jotka paljastavat jälleen kerran Miiken infantiilin pakkomielteen ylettömiin väkivaltaisiin supersankarisuorituksiin niiden itsensä takia) kyllästyy. Semminkin, kun miikeläistä huumoria ei ole tarpeeksi elokuvan mittaan nähden. Vaikka muuten liika onkin liikaa. Ja lika likaa, mitä sitäkin nähdään kankaalla parin leffakäynnin tarpeiksi. Puvustus, lavastus, maskeeraus ja muu sellainen on muuten ihan pistämätöntä.
Arvio: melkein 5/5 michaelbaytä
Loppujen lopuksi kummassakaan päivän elokuvassa ei ollut aivan tarpeeksi rakkautta eikä varsinkaan anarkiaa. "Kuinka jutella..." olisi kaivannut paljon enemmän Rik Mayallia ja "Miekka" enemmän...tai no, vähemmän kaikkea. Anarkia ei kuitenkaan päädy väkivaltaan kaiken ratkaisuna. Rakkaus. Rakkaus voittaa. Filia. Cine.
XxX
OoO
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti