Lucas Belvaux'n Chez nous ("Meidän talo", Ranska, 2017)
Cary Murnionin ja Jonathan Milottin Bushwick (USA, 2017)
Cecilia Atánin ja Valeria Pivaton La novia del desierto ("Aavikkomorsian", Argentiina, 2017)
-elokuvien solidaarisuutta arvioidaan Woody Guthrie -yksiköissä (WG)-
Viime toukokuussa sosialistinen, talousministerinä toiminut Emmanuel Macron (39) nousi Ranskan presidentiksi. Äänestyksen toisella kierroksella hän voitti täydellisen vastakohtansa, nationalistisen, moniarvoisuutta vastustavan ja Ranskan itsenäisyyttä muusta Euroopasta ajavan Marine Le Penin (49). Le Pen sai kolmanneksen äänistä, 10,6 miljoonaa kaikkiaan 47,5 miljoonasta äänioikeutetusta.
Le Penin suosio on monelle kova pala purtavaksi maassa, jonka tunnuslauseessa puhutaan vapauden, veljeyden ja tasa-arvon puolesta. Lucas Belvaux'n "Meidän talo" tarttuu härkää sarvista ja sukeltaa suoraan asian ytimeen. Tarinan päähenkilö on Pauline, tavallinen kotisairaanhoitaja, josta kaikki pitävät. Kansallismielinen puolue alkaa vokotella häntä pikkukaupunkinsa pormestariehdokkaaksi saadakseen enemmän jalansijaa aatteelleen.
Belvaux'n elokuva on periaatteessa fiksu. Toisaalta kaikkien, joilla on sanottavaa, ei pitäisi luulla olevansa elokuvantekijöitä. "Meidän talo" tarjoaa katsojalle mahdollisimman perinteistä ja mielikuvituksetonta kerrontaa, jonka tasapaksu digikuvaus tekee jälleen kerran kuvapinnasta liian kirkkaan ja monotonisen ja muuttaa kasvot vahamaisiksi. Malliesimerkki siitä, miten sanottava latistuu, kun (kuva)kieltä käytetään kehnosti. Ensimmäisen puolen tunnin aikana teki mieli jopa lähteä kahville. Mutta päivästä sukeutui kylmänpuoleinen. Alkaessaan toden teolla näyttää kulissien takaisten masinointien toimintaa, "Meidän talo" alkaa vihdoinkin rullata edes kerronnallisesti. Belvaux näyttää tehokkaasti, miten rintamalinjat syvenevät, kun toinen puoli ei arkaile olla töykeä ja loukkaava ja toinen puoli ei ylpeydeltään suostu keskusteluun.
Parhaina hetkinään "Meidän talo" on hyvinkin fiksu, mutta herättää silti kysymään eikö viesti olisi sittenkin terävöitynyt satiiriksi käännettynä? Nyt elokuvan totisuus kääntyy rajoitteeksi, mistä esimerkkinä pahaa enteilevä musiikki uusnatsien puuhailujen taustalla. Kohtauksessa olisi ollut pienellä rohkeudella otettavissa irti paljon enemmänkin.
Alkukielinen nimi Chez nous ei käänny suomeksi kovin hyvin, sillä se viittaa ranskalaisessa politiikassa vuosikymmeniä käytettyihin ilmaisuihin, joissa yleensä halutaan olla "oman kodin herroja".
Arvio: ilmaisun latteuden takia "Meidän talo" ansaitsee vain 3/5 WG:ta
Samaan aikaan New Yorkissa: punahilkka astuu matkallaan isoäidin luokse metroasemalta suoraan katusotaan. Onko alkanut terroristihyökkäys vai sisällissota?
Ällistyttävä toiminta/sotaelokuva Bushwick koitui muuten lattean maanantain pelastukseksi Kinopalatsin ykkössalissa. Studioista riippumattomana tuotettu Bushwick on ensimmäinen Trump-elokuva so. uuden Trumpin aikakauden amerikkalaiselokuva. Se ei pelaa vertauskuvilla, vaan kuvittelee miltä USA näyttäisi, jos nykyinen kahtiajako eskaloituisi suoraksi toiminnaksi isossa mittakaavassa; kun puolet maasta kirjaimellisesti kieltäytyisi asumasta toisen puoliskon kanssa. Se kuva on ruma, mutta Bushwick laittaa sen budjettiinsa nähden vaikuttaviin raameihin. Pitkillä tracking shoteilla, joita vielä entisestään pidennetään näkymättömillä leikkauksilla, toteutettu leffa tarttuu katsojaa hihasta kiinni heti ensi minuuteilla eikä päästä otettaan. Se ei ole täydellinen eikä virheetön elokuva, mutta se luo jännitteen, jota on jäänyt tähän mennessä vain kaipaamaan lähes kaikissa R&A-valinnoissa. Katsoja imeytyy katusodan keskelle.
"Meidän talon" englanninkielinen otsikko "This Is Our Land" sopisi erinomaisesti Bushwickillekin, joka tekee fantasiaa siitä, millainen "Amerikka" voisi olla, jos trumpilaisen politiikan mustavalkoiset (lähinnä valkoiset) ja nyanssikuurot näkemykset päästään viemään ääripisteeseensä. Ei ole sattumaa, että elokuvan pääkaksikko muodostuu kaukasialaisesta naisesta ja latinomiehestä tai että afroamerikkalainen jengi hakeutuu yhteistyöhön valkoihoisen kirkon kanssa. Eikä elokuvassa ole yhtään täysin hyvää tai täysin pahaa ihmistä, koska oikea maailma toimii vain, jos kaikki opettelevat elämään omien ja toisten virheiden kanssa. Mitä nykyinen poliittinen ilmapiiri ei oikein halua kuulla.
Ehkä Bushwick ei ole hienostunein poliittinen kommentaari ikinä, mutta vastineeksi se on aito toimintapätkä, jonka ruumisluku lähenee puolessatoista tunnissa sataa.
Arvio: "Meidän talo" on paperilla paljon rikkaampi, mutta se hyssyttelee siinä missä Bushwick pyssyttelee - 4/5 WG:ta
Samaan aikaan Argentiinassa: pyhimyksen mukaan nimetty, isäntäperheensä jättävä taloudenhoitaja Teresa jää jumiin pieneen kylään keskellä aavikkoa ja kohtaa miehen.
Niin vapaat kädet kuin elokuva antaakin tekijöilleen, siinä on omat sääntönsä. Esimerkiksi pöydän ääressä keskustelevia ei voi kuvata katsomassa kankaalla samaan suuntaan, koska se näyttää siltä kuin toinen puhuisi toisen selälle. "Aavikkomorsiamessa" kahta aikatasoa leikataan ristiin niin kömpelösti, ettei niitä meinaa tunnistaa takaumiksi. Tuloksena on sekavaa kerrontaa. "Aavikkomorsian" on muutenkin varsin vaatimaton suoritus, joka ei taitamattoman ohjauksen ja jälleen kerran "vahamaisen" digikuvauksensa takia saa pienestä tarinastaan irti suuria tehoja. Pelastavina enkeleinä toimivat erinomaiset näyttelijät Pauline García ja Claudio Rissi, joiden takia jaksaa sinnitellä lopputeksteihin saakka.
16 katsojaan mahtui täyden salin edestä siekailematonta rapistelua, mikä häiritsi keskittymistä luultavasti elokuvan vahingoksi.
Arvio: elokuvalliset ansiot ovat nimelliset, mutta solidaarisuutta löytyy 3/5 WG:n verran
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti