Sergei Loznitsan Krotkaya ("Nöyryys", Ukraina, 2017)
Hope Dickson Leachin The Levelling ("Tilien tasaus", GB, 2016)
- elokuvien nöyryys arvioidaan asteikolla 0-5 -
Sergei Loznitsan hirmuhyvän "Nöyryyden" jälkeen ei ymmärrystä, kärsivällisyyttä tai nöyryyttä enää riittänyt taas yhdelle esikoisteokselle. "Tilien tasauksen" kohtaloksi tuli uloskävely kolmen vartin jälkeen.
Loistavat arvostelut saanut Hope Dickson Leachin ohjaus on täysin banaali pikku kertomus, jonka elokuvallisessa visiossa ei ole mitään tuoretta. Liikutaan viimeisillään sinnittelevällä maatilalla, jonka omistavan perheen poika on nähtävästi tehnyt itsemurhan haulikolla. Tätä siskon - joka on muuten jo festivaalin toinen eläinlääkäriopiskelija (ks. Raw) - on vaikea hyväksyä.
Leachin ohjaus on esikoisen stereotyyppi. Draama ja kuvakerronta kulkevat kuolleeksi poljettuja polkuja pitkin eikä näyttelijäohjaus ole ihan hallussa. Pääosan tekevä, ilmeikäs Ellie Kendrick näyttelee naturalistiseen skaalaan nähden yli, ja liika yritys paistaa myös isää esittävän David Troughtonin työstä. Digikuva on aivan liian kirkasta ja syväterävää, kuin HDTV:tä katsoisi. Jopa varjokohdat ovat kirkkaita. Kuvat ovat monotonisia ja niiden katseleminen draaman puuttuessa on tylsää.
Nöyryys: 3/5
Digikuvaus on ehkä ainoa mainittavampi vika Loznitsan loistavassa neljännessä pitkässä fiktiossa. "Nöyryyskin" liikkuu periferiassa kaukana sivistyksen keskuksista, ja niinpä kirkas, väreiltään voimakas digikuvaus ei aina palvele parhaalla rosoisimpia piirteitä. Siitä huolimatta "Nöyryyden" paikan ja ajan tuntu puhuttelee syvästi.
Sergei Loznitsa (53) osaa tehdä elokuvaa. Hänen pitkät otoksensa ovat kuin rikkaasti kerrottuja novelleja. Esimerkki siitä, miten elokuvaa tehdään: staattinen otos bussipysäkillä odottelevasta joukosta saa ihan uutta eloa, kun ohi kulkee satunnainen pullojen kerääjä. Tämän jälkeen saapuu bussi, joka pysähtyy, ottaa kyytiläiset sisään ja ajaa matkoihinsa. Pysäkille jää kolme neljä tyhjäntoimittajaa. Pitkä sanaton kohtaus on näin rytmitetty melkein musikaalisesti.
Valko-Venäjällä syntynyt, mutta Ukrainassa kasvanut, paljon Pietarissa työskennellyt ja nykyään Saksassa asuva Sergei Loznitsa on "peruskoulutukseltaan" dokumentaristi. Ensiluokkainen sellainen. Dokumentaarinen havaintokyky ja silmä yksityiskohdille luovat perustan Loznitsan fiktioillekin. "Nöyryyden" idea, synopsis, on tuskin lauseen mittainen, mutta elokuva kestää liki kaksi ja puoli tuntia, koska se on täynnä ihmisiä ja heidän tarinoitaan. Juoni kuljettaa naista, joka koittaa päästä tapaamaan vankilassa viruvaa miestään kaukaisessa kaupungissa, mutta leffan aihe on nyky-Venäjä. "Nöyryys" on traditioista hyvin selvillä oleva, perivenäläinen teos, missä maan suolaa edustavat "tarpeettomat ihmiset" puhkeavat alin omaa tarinoimaan, väittelemään ja hoilaamaan. Vaikka juonta ei ole nimeksikään, "Nöyryys" on kuin rikkailla väreillä ja yksityiskohdilla herkutteleva fresko. Näin hyvin kirjoitettuja elokuvia ei kävele vastaan montaa kertaa vuodessa.
Alkukielinen nimi, Krotkaya, peräisin eräästä Dostojevskin novellista, viittaa nöyrään ja helposti alistuvaan ihmiseen. Päähenkilön olemus henkii elämän raskaassa suossa rämpivää sielua. Roolin on täytynyt olla raskas Vasilina Makovtsevalle, sillä hänen esittämänsä nainen välttelee puhumista ja kulkee tietään kaikkialla yllään sama hymytön ilme, missä tummat renkaat silmien ympärillä käyvät yhä syvemmiksi. Nimettömäksi jätetty Nainen pääsee kaupunkiin, jonka ehdoton keskus suuri vankilalinnake on, mutta ei saa vastauksia mihinkään kysymyksiinsä miestään koskien. Kafkan henki leijuu hyväksyvästi Loznitsan vision yllä.
"Nöyryyttä" voisi helposti pitää ankarana ja lohduttomana, mutta se on vähän liian täynnä aitoa elämää painaakseen mieltä. Loznitsa on viehättynyt kuvaamistaan ihmisistä ja heidän pikku outouksistaan eikä hän jätä hymyilemättä Naisen tilanteen absurdiudelle. Vankilakaupungin ainoa valuutta on valta, jota kaikki käyttävät täysin mielivaltaisesti ja aina siihen mittaan asti, mihin heille on annettu oikeus. "Koska minä sanon niin" riittää vastaukseksi mihin tahansa kysymykseen. Nainen ei ole oikeutettu edes tietämään, onko hänen miehensä yhä tässä vankilassa vai siirretty jonnekin muualle.
Tietoa pimittävästä vankilasta kasvaa kitkerä vertauskuva Venäjälle, missä Loznitsa katsoo kaikkien elävän kuin valtavassa vankilassa, aina jonkun auktoriteetin mielivallan heiteltävinä. Vain rikkaat elävät vapaasti ja vailla vastuuta. Elokuvan otsikko näyttää pintapuolisesti viittaavan päähenkilöön, sinnikkääseen, mutta voimattomaan Naiseen, mutta Loznitsan terävä nuoli lentää itse asiassa kohti kaikkia venäläisiä, jotka ovat alistuneet status quohon ja luovuttaneet valtansa muille.
Lopulta todellisuus ei enää riitä Loznitsalle kuvaamaan todellisuuden mielettömyyttä, vaan elokuva huipentuu pitkään unijaksoon, jossa Naisen kohtaamat ihmiset pitävät toinen toistaan hullumpia juhlapuheita. Vankien oikeuksia ajavan järjestön puuhanainen julistaa, ettei koskaan lakkaa taistelemasta ihmisoikeuksia vastaan, ja niin edelleen. Loznitsa vie vertauskuvansa loogiseen päätepisteeseensä, missä yksilön oikeuksista piittaamattomuus johtaa äärimmäiseen väkivaltaan. "Nöyryyden" lopetus hakee vertaistaan ehkä viimeiseen festivaalipäivään asti.
Nöyryys: 4/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti