Cinemadrome 23 (11.-12.11.2022)
Ohjelmisto:
pe klo 18.00 David Cronenberg: Kärpänen (The Fly, USA 1986)
pe klo 20.15 Jahangir Salehi: Dangerous Men (USA ~2005), alkukuvana A Really Bad Place
pe klo 22.00 Larry Cohen: The Stuff (USA 1985)
la klo 17.15 James Signorelli: Elvira - Mistress of the Dark (USA 1988)
la klo 19.30 John Carpenter: The Thing (USA 1982)
la klo 21.45 Bernard Launois: Devil Story (Ranska 1985)
- Vuonna 2007 kuolleen Jahangir Salehin tytär on huomauttanut, ettei ole lainkaan varma olisiko hänen isänsä ymmärtänyt Dangerous Menin suosiota "niin huonona, että se on jo hyvä": ohjaaja kommentoi elokuvansa erään yönäytöksen hillittömästi nauravan yleisön olevan "vain joukko kännistä jengiä". -
Tomi Peuhkurisen ja Ville Lähteen hullu uni, joka alkoi marraspimeydessä 2010, jatkuu tänä viikonloppuna: Cinemadrome 23 tuo kahden päivän ja kuuden elokuvan verran hurmeista valoa keskelle harmaista harmainta aikaa.
Sanovat, että eräs kauhun funktioista on kykymme sen kautta peilata arjen vielä hirveämpiä kauheuksia; mutta asian voi kääntää päälaelleen väittämällä, että useimmille meistä taviksista kauhu suo lohtua näyttämällä, miten asiat voisivat olla vielä huonommin. Tai, kuten legendaarinen ruotsinhollantilainen lauluntekijä Cornelis niin hienosti muotoili: asiat muuttuvat paremmiksi, mutta eivät hyviksi milloinkaan.
Olipa peilailun suunta sitten sinne taikka tuonne, on sitä tarjoavalla Cinemadromella tilausta. 12 vuodessa monsieurit Peuhkurinen & Lähde ovat tuoneet Cinemadromen lipun alla 61 näytöstapahtumaa erilaiset Halloween- ynnä muut spesiaalit ja yhteistyöprojektit mukaan lukien ja usein loppuunmyydyille katsomoille. Tänäkin vuonna jo tässä vaiheessa Kärpäseen ja The Thingiin myydään eioota. Cinemadrome on alusta lähtien nauttinut myös Elokuvakerho Monroen vankkumatonta suosiota.
Tämänkertaisen ohjelman ajallinen keskipiste ovat vuodet 1985-86. Peräti 50 % Cinemadrome 23:n kattauksesta on noilta vuosilta. Muut kolme ovat nekin valmistuneet enemmän tai vähemmän 80-luvulla. (Harmi kyllä, joukossa ei ole kiinalaista Men Behind The Sunia (Hei ta yang 731, 1988), jolla olisi ollut ehkä paljonkin sanottavaa tälle ajalle.)
Keitä sitten ovat miehet näiden kyseenalaisuuksien takana? Ja miehiä he ovat, sillä naiset ovat vasta viime vuosina päässeet genren pinnalle, usein loistavin, uudistavin tuloksin. Mutta 80-luvulla eivät niinkään.
Katsotaanpa.
David Cronenberg & Kärpänen
22 näytelmäelokuvaa ohjannut David Paul Cronenberg on modernin kauhun suuri intellektuelli ja kehokauhun tärkein arkkitehti. Kanadalaiseen juutalaisperheeseen 15.3.1943 syntyneen ateistisen Cronenbergin sukujuuret sijaitsevat Liettuassa. Kolmen, epäilemättä syvästi traumatisoituneen, lapsen isä on ollut naimisissa kahdesti.
Cronenbergin maku on ihan yhtä huono kuin muidenkin tässä esiteltävien, mutta erityiseksi hänet tekee miltei taianomainen kyky kohottaa huonon maun aiheet sofistikoituneelle ja silti provosoivalle tasolle. Nykyään etabloitunut auteur oli suuren osan urastaan paljon raflaavampi kuin, no, juuri kukaan muu - sillä hänen luomuksiaan ei voi ohittaa olan kohautuksella. Peräti kuudesti on Cronenberg nähty astelemassa Cannes'in kuululla punaisella matolla.
Kärpänen on ohjaajan kymmenes elokuva ja käännekohta tuolloin 43-vuotiaan maestron uralla. Se kilvoittelee vakavasti Cronenbergin parhaan elokuvan asemasta. Niin monta aiemmissa elokuvissa kypsyteltyä ideaa loksahtaa siinä kohdalleen. Vanhan aiheen modernisoituna, psykologisena päivityksenä se muistuttaa Scorsesen Cape Fear -uusintaa muutamaa vuotta myöhemmin. Kärpäsen onnistuminen, kaupallinen menestys ja Oscar-glooria mahdollistivat muutamia vuosia kestäneen keskittymisen kunnianhimoisiin "laatuaiheisiin" (Alaston lounas, M. Butterfly). Mutta loppujen lopuksi ohjaaja päätti pysytellä enimmäkseen poissa Hollywoodin koneesta. Draamaksi lokeroitaviin aiheisiinkin Cronenberg saa sisällytettyä kauhun ja epänormaaliuden tuntua.
Ja päinvastoin: erinomainen näyttelijäohjaaja (mm. Viggo Mortensen Eastern Promisessa) ankkuroi normaalin tuolla puolen liikkuvat älylliset rakennelmansa todellisuuteen samastuttavien hahmojensa kautta. Kärpäsessä tästä huolehtii Jeff Goldblum ehkä elämänsä parhaassa roolissa.
Vuonna 2014 David Cronenberg aloitti kahdeksan vuotta kestäneen tauon elokuvien tekemisessä. Tänä aikana hän julkaisi ensimmäisen romaaninsa (Syöpäläiset, Consumed, 2014), ja hänen toinen vaimonsa kuoli.
Tänä vuonna Cronenberg palasi Suomessakin valokeilaan verraten keskinkertaisella Crimes of the Futurella.
Cronenberg kuuluu niihin elokuvantekijöihin, jotka pitävät kiinni kerran löytämistään luovista lahjakkuuksista. Howard Shore on säveltänyt musiikin lähes kaikkiin ohjaajan "kypsän kauden" töihin, ja ne on pääosin kuvannut Peter Suschitzky.
Jahangir Salehi & Dangerous Men
Iranilainen Jahangir Salehi (29.4.1936-3.3.2007) käytti myös nimeä John Rad - mutta onko hän edes elokuvantekijä? Vai onko hän nimenomaan sitä? Kysymyksiä, joihin ei ehkä koskaan saada vastausta. Näin, koska Salehi käytti mainoslauseiden mukaan 26 vuotta toisen ohjauksensa valmistamiseen.
Ennen Dangerous Meniä Salehi oli ohjannut kotimaassaan esikoisenaan täysin unohduksiin painuneen draaman miehensä menettäneestä naisesta, jonka tytär sairastuu vakavasti. Sitten, vuoden 1979 paikkeilla, Salehi aloittaa seuraavan elokuvansa kuvaukset, tällä kertaa Yhdysvalloissa, jonne oli perheineen muuttanut sattumoisin kotimaansa mullistaneen vallankumouksen aikoihin. Uutukaisen päähenkilö on väkivaltaisessa hyökkäyksessä sulhasensa menettänyt nainen, joka ryhtyy koston enkeliksi.
Vuonna 2016 ilmestyi Jeremy Coonin ja Tim Skousenin tekemä lyhytdokkari That's So John Rad, jonka aihe oli Salehin perhe ja elokuva nimeltä Dangerous Men.
Dangerous Menin vanhimmat otokset ovat jostain 70- ja 80-lukujen taitteesta, uusimmat 90-luvun puolivälistä. Budjetin koosta kertoo jotain se, että Salehi toimii ohjaajana, käsikirjoittajana ja tuottajana - ja kuvaajana ja säveltäjänä. Voi vain arvailla, mitä hommia ohjaaja on vuosien mittaan tehnyt pitääkseen projektinsa elossa. Päähenkilön esittäjä otti loparit jo reilusti 80-luvun puolella murrettuaan jalkansa kuvauksissa ja Salehin kieltäydyttyä maksamasta sairaalalaskua.
Lopulta, vuonna 2005, Dangerous Men saadaan levitettyä omakustanteisesti peräti viidessä losangelesilaisessa teatterissa. Lipputulot ovat reilut pari tonnia. Vuonna 2015 - 8 vuotta ohjaajan kuoleman jälkeen - Drafthouse levittää elokuvaa ympäri maata kiitos lähinnä Samira-tyttären. Tuohon mennessä Dangerous Menillä on määrätyissä piireissä (joihin Cinemadrome-väki mitä suurimmassa määrin kuuluu) legendaarinen maine kaikkien aikojen "mitä helv-"-kokemuksena.
Nuff said.
Larry Cohen & The Stuff
Lawrence George Cohen (15.7.1936 - 23.3.2019) syntyi New Yorkissa juutalaisperheeseen muutamaa vuotta ennen toisen maailmansodan alkua. Hän hurahti elokuviin jo varhain ja suoritti elokuvatutkimuksen tutkinnon. Hän tiesi mitä halusi elämällään tehdä ja päätyi jo 50-luvulla tv-alalle, missä hän oppi kirjoittamaan ja tuottamaan. Hänestä kehittyi luja palkka-ammattilainen, joka osasi pitää perheensä leivässä. Cohen oli kahdesti naimisissa ja sai kaksi jälkeläistä.
Vasta 70-luvulla Cohen sai hilattua itsensä elokuva-alalle, missä hän erikoistui ei-niin-kalliiden joka sortin eksploitaatioelokuvien ohjaajaksi, kirjoittajaksi ja tuottajaksi. Eniten suosiota keräsi murhaavasta mutanttivauvasta kertova It's Alive -sarja. Seuraavalla vuosikymmenellä Cohen loi legendan Mielipuolikytästä.
Omista ohjauksista nyt nähtävä The Stuff taitaa olla kaikkein paras. Se on kieli tiukasti poskessa kerrottu kauhusatiiri valtakunnallisen hullutuksen aikaansaavasta herkullisesta "mönjästä", jonka alkuperä paljastuu kerrassaan hirvittäväksi. Nokkelana käsikirjoittajana Cohen tuo roska-aiheeseen vinkeitä allegorioita kapitalismista, hedonismista, ahneudesta ja sokerifiksaatiosta. Osuvasti huonolla maulla ryyditettynä.
Kuusikymppisenä Cohen jätti ohjaushommat 18 teoksen jälkeen, mikä jälkeenpäin näyttää terävöittäneen kynää, sillä vuoden 2002 Phone Booth on mainio hitchcockilainen ahtaan paikan trilleri, ohjaajana hyvälle päälle sattunut Joel Schumacher. Kohtuullista suosiota sai osakseen myös samantapainen Cellular (2004).
Hänen huippuluokan Hollywood-tiedottajana toiminut siskonsa, Ronni Chasen, ammuttiin ryöstön yhteydessä kuoliaaksi vuonna 2010. Tämän katastrofin jälkeen Larry Cohen pysyttäytyi eläkkeellä.
James Signorelli & Elvira - Mistress of the Dark
James Signorelli ei ansainnut leipäänsä elokuvilla, vaan Saturday Night Liven tuottajana. Tässä roolissa hän työskenteli vuodet 1976-2011. Ennen televisiouraansa hän oli kuvannut blaxploitaatioklassikko Super Fly'n, eikä hän ohjannut valkokankaalle kuin kahdesti. Näistä Elvira eli Yön kuningatar on se kuuluisampi.
Elvira on komedienne Cassandra Petersonin (s. 1951) luomus. Improteatterissa hampaitaan hionut näyttelijä loi itselleen kulttimaineen esittelemällä Elviran hahmossa kauhuelokuvia tv-kanavilla saaden lopulta oman elokuvansakin - joka ei tosin menestynyt mitenkään valtavan hyvin, mutta on sinnitellyt alanharrastajien muistissa ja yökatseluissa. Jotain osuvaa Peterson on tavoittanut 50-lukulaiseen underground-estetiikkaan perustuvalla habituksellaan Elvirana.
James Signorelli on jäänyt eläkkeelle, mutta Cassandralle on riittänyt tasaisesti töitä. Tänä vuonna hänet on nähty Barbara Carrina uudessa The Munsters -elokuvassa. Hyvä niin.
 |
| Cassandra Peterson |
John Carpenter & The Thing - "se" jostakin
John Howard Carpenter syntyi 16.1.1948 New Yorkin osavaltiossa kehittyäkseen yhdeksi modernin amerikkalaisen kauhun suurimmista tiennäyttäjistä. Hän kasvoi Kentuckyssä musiikin professorin poikana ja teki jo teini-ikäisenä omia kaitafilmejään. Omat yliopisto-opinnot keskeytyivät. Mutta ei se mitään: vuonna 1971 ohjaaja James S. Rokos voitti parhaan lyhytelokuvan Oscarin edellisvuonna valmistuneella elokuvallaan The Resurrection of Broncho Billy; parikymppinen John Carpenter toimi tämän elokuvan leikkaajana, säveltäjänä ja toisena käsikirjoittajana.
Muutamaa vuotta myöhemmin 26-vuotias Carpenter toteutti esikoisohjauksenaan noin 60 000 dollarilla scifi-parodia Dark Starin. Se on sattumoisin lajissaan elokuvahistorian paras, viiden tähden neronleimaus vailla vertaa.
Kaksi vuotta myöhemmin valmistui jälleen piskuisella budjetilla toinen klassikko (uudelleen filmattukin) Hyökkäys poliisiasemalle (Assault on Precinct 13, 1976). Rehellisesti sanottuna Carpenterin omintakeinen kunnianosoitus westerneille ei ole kestänyt ajan hammasta kokonaisuutena ottaen, mutta siinä on edelleen hetkensä.
1978 ilmestyi sitten Halloween, jossa kahden ensimmäisen elokuvan kokeilut tiivistyvät puhtaaksi muodoksi. Tuloksena on yksi kaikkien aikojen parhaiten ohjatuista kauhuelokuvista, jonka esteettinen ja kerronnallinen briljanssi loksauttaa leuat tänäkin päivänä. Väittely siitä kumpi on Carpenterin paras elokuva, Halloween vai Dark Star, jatkuu maailman tappiin asti, mutta kulttuuri-ilmiönä Halloween liikkuu omissa sfääreissään: sarjan viimeisin osa ilmestyi vain muutama viikko sitten.
Seuraavina kolmena vuosikymmenenä Carpenter loi menestyneen, mutta epätasaisen uran, kunnes jäi käytännössä eläkkeelle vuonna 2010 ohjattuaan 18 elokuvaa. Näistä huomionarvoisia tänä päivänä ovat Christine, Starman, Näkymättömän miehen muistelmat (hyvin kiistelty, pehmeä teos, mutta erittäin mukaansa tempaava) - ja The Thingin uusintaversio.
The Thing on sekin jo hieman ajan myötä rispaantunut, mutta siinä on yhä hyytävää voimaa - ja se on verrattomasti 50-luvun alkuperäistä kypsempi, kylmempi ja ilkeämpi. Carpenter on loistava säveltäjä, mutta tällä kertaa hän antaa tilaa maestro Morriconelle. Parhaimmillaan Carpenter on vainoharhaisen ja klaustrofobisen tunnelman visualisoijana sekä Etelänapamantereen viiltävän viimaisuuden iholle tuojana.
Arthur Penn sanoi kerran uransa auringonlaskussa, ettei hän kyllästynyt elokuvaan vaan elokuva häneen. Ehkä John Carpenter koki saman kohtalon. Mutta, hän matkasi toiselle luovuuden lähteelleen, musiikin äärelle. Yhdessä poikansa Codyn kanssa muodostamansa bändin kanssa hän on julkaissut kolme levyllistä instrumentaalimusiikkia Lost Themes -otsikon alla. Ne ovat erittäin hyviä.
Bernard Launois & Il était une fois le diable
92-vuotias Bernard Launois syntyi 8.4.1930 Ardenneis'lla ja ohjasi seitsemän elokuvaa vuosina 1972-85. Lisäksi hän näytteli yhdeksässä leffassa. Hän ei ole jättänyt elokuvan aikakirjoihin jälkeä yhtenä suurista. Pikemminkin kuuluvat hänen teoksensa kalkkunaluokkaan.
Tähän joukkoon lukeutuva Devil Story - joka nauttii IMDb-keskiarvosta 3,7 - on herttaiselta vaikuttava kertomus pariskunnasta, jonka polku maaseudulla risteää epämuodostuneen, SS-asuisen miehen kanssa, joka nauttii elämän liekin sammuttelusta. Mukaan on ympätty myös salaperäinen musta hevonen, muumio sekä huhujen mukaan sekopäisyyttä yhden elämän tarpeiksi.
Jos näet tämän syksyn Cinemadromessa vain yhden elokuvan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti