Mitä jos joku elokuvaohjaaja päättäisi ottaa teinikauhuelokuvien päähenkilöt tosissaan ja nähdä heidät oikeina ihmisinä? Mitä jos Gus Van Sant olisikin tehnyt Paranoid Parkin sijaan kauhua? Mitä jos kauhuelokuvien tekijöillä ei olisikaan ensimmäisenä mielessä helpon rahan takominen vetoamalla pienimpään yhteiseen nimittäjään?
David Robert Mitchellin vastaus näihin kysymyksiin on It Follows, merkittävin amerikkalainen kauhuelokuva sitten Hohdon.
It Followsia katsoessa tuntee itsensä etuoikeutetuksi; vain ani harvoin nykypäivänä saa tällä tavalla olla elokuvateatterissa ensimmäisten joukossa todistamassa uusien ovien avautumista. Vaikka It Follows ei ole täydellinen elokuva, sen ansiot oikeuttavat puheisiin tulevasta klassikosta.
Viimeksi tällaiseen on kauhugenressä ollut aihetta, kun Tomas Alfredssonin mykistävä Ystävät hämärän jälkeen tuli ensi-iltaan vuonna 2008. Ruotsalainen mestariteos kuuluu niihin moniin lähteisiin, joista Mitchell niin tuoreella tavalla ammentaa. Uutta, jännittävää ja rikastavaa It Followsissa on se, miten Mitchell sulauttaa toisiinsa amerikkalaisen indien ja kauhuperinteen konventiot. Sillä samalla kun tarinassa kaikuu Wes Cravenin mielikuvitus, ovat henkilöhahmot peräisin David Gordon Greenin, Sofia Coppolan, Phil Morrisonin tai Kelly Reichardtin maailmasta; tai, teinien ollessa kyseessä, jopa Larry Clarkin - inhorealismin tilalla vain on naturalismia.
Aivan erityisesti It Followsin maailmaan johdattaa Charles Burnsin moderni sarjakuvaklassikko Musta aukko. Usealla tasolla kyseessä ovat sisarteokset molempien fokusoidessa teini-ikäisiin aikuisten jäädessä lähes täysin pois kuvasta ja molempien viedessä seksiin liittyvät pelot ääripisteeseensä.
***
Mustassa aukossa teinien keskuudessa leviää mystinen sukupuolitauti, joka aiheuttaa kantajissaan outoja mutaatiota, kuten hännänkasvua. It Followsissa nuorelle naispäähenkilölle selviää, että uuden ihastuksen rakastelusta saa muistoksi vainoavan henkiolennon (vrt. Kauna). Eräänlainen sukupuolitauti siis sekin.
Mitchellin elokuvan voi pinnallisimmin tulkita allegoriaksi sukupuolitaudeista ja niiden sosiaalisista vaikutuksista. Mutta tämä yksiulotteinen lähestymistapa vie sivupoluille, sillä It Follows ei mitenkään käsittele sukupuolitautia kantavan vieraantumista - koska teoksen henkilöt ovat jo valmiiksi vieraantuneita. It Follows johdattaa pikemminkin pohtimaan ei-mediaseksikkäiden nuorten kommunikaatiovaikeuksia sekä toistensa että koko yhteisön kanssa. Mitchellin kaikessa vaikuttavuudessaan piskuinen elokuva ei nimittäin sijoitu Los Angelesin liepeille, vaan Detroitiin, kaupunkiin, jota koskeva uutisointi ei yleensä hehku erityisen myönteisessä valossa. Ja It Follows liikkuu vielä Detroitin lähiöissä, kaukana kauppakeskusmaailmoista.
***
Ihmis- ja miljöökuvauksensa takia It Follows olisi hyvä elokuva ilman kauhuelementtejäkin. Mutta It Follows kertoo nimettömästä kauhusta, joka seuraa nuorta siinä epävarmassa, virikkeettömässä maailmassa, jonka vanhempien sukupolvi on heille jättänyt. Tämän konkretisoi elokuvan "Se", joka tuo elokuvaan ajankohtaisen "stalker"- ja bully-tematiikan. Turvattomuutta ja epävarmuutta kuvatessaan Mitchell etenee paljon normikauhua syvemmälle. Jo elokuvan yhdellä, määrätietoisella otoksella toteutettu aloitus on ekonomisen kerronnan ja tunnelman asettelun voimannäyttö. Jakso on myös ensimmäinen useista, jotka pelaavat taidokkaasti trooppitietoisen katsojan odotuksilla. Näemme nuoren naisen pakenevan kotoaan kadulle Martyrsin aloitusta muistuttavalla tavalla, mutta jännite ei kasvakaan paniikkiin, vaan johonkin selittämättömämpään, mille emme saa valaisua vielä pitkään aikaan.
It Follows on tuottanut joillekin pettymyksen, sillä se ei ole toimintaelokuva eikä verhottu komedia, kuten asianlaita totutusti on. Sen laskelmoimaton naturalismi on - valitettavasti - epäkaupallista, vaikka teoksen jännite kantaa mieleltään avointa katsojaa kertakaikkisen nautittavalla tavalla. Kuvatessaan lähes dokumentaarisen (muttei missään nimessä muistuttaen found footage -genren kvasidokumentaarisuutta) uskottavia ihmisiä, Mitchell samaistuttaa katsojansa poikkeuksellisen kauniisti henkilöhahmojensa pelon hallitsemaan tunnemaailmaan. Tunnemaailmaan, jota hallitsee seksi, sekä halusta että olosuhteiden pakosta. Seksi, joka sekä erottaa että yhdistää ja pakottaa vastuuseen monitulkintaisella tavalla.
John Carpenter -vaikutteet näkyvät It Followsissa toisinaan Halloweenistä muistuttavissa kuvarajauksissa, mutta ennen kaikkea Disasterpeacen (Rich Vreeland) mestarillisesti kasarisoundia päivittävässä musiikissa. Tässä on kerrankin käsillä kauhuelokuva, jossa musiikki ei dramatisoi kuvaa, vaan tukee ja luo ohjaajan tavoittelemaa tunnelmaa. It Followsissa sekä hiljaisuus että musiikki kertovat henkilöiden päänsisäisestä maailmasta. Se on täynnä nimetöntä angstia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti