Viitisen vuotta ennen Orlacin käsiä Robert Wiene oli aloittanut ekspressionismin kultakauden saksalaisessa elokuvassa Tohtori Caligarin kabinetilla. Orlacin kädet todistaa, että Wiene oli kyllä näkijämies.
Tarinassa pianistista, jonka kädet tuhoutuvat onnettomuudessa ja korvataan pelottavin seurauksin siirrännäiskäsillä, Wiene valaa jokaiseen kuvaan ekspressionistista hohtoa. Usein vain osa kuva-alasta on valaistu, pimeän ja valoisan kontrastit vetoavat väkevästi ja aivan erityisen hienosti ohjaaja käyttää perspektiiviä: interiöörilavasteet ovat kuin Caligarin muistumana jälleen vaikuttavat ja vaikuttavasti myös kuvaan asetellut. Tämän käsityön jälkien katselu filmiltä on nautinto jo itsessään.
Kuvailmaisu - jälleen Caligarin tapaan - onkin Orlacin käsien vahvin puoli. Rakenteeltaan ja rytmiltään teos sen sijaan alkaa ja päättyy vahvasti, mutta siirtäessään pianistin sisäistä kauhua elokuvalliseen muotoon, Wienen käsi käy raskaaksi. Conrad Veidtin roolityö on taiteilijan suoritus, mutta sitä taiteilijaa nähdään liiankin kanssa ilman, että juonellinen tai sisällöllinen kerronta liikkuisi. Kuvallinen säkenöivyys peittää kerronnan heikkouksia melodramaattisimmillakin hetkillä.
Etenkin kertomuksen toisessa näytöksessä elokuvan etualalle nousee jännitystarinan sijaan pohdiskelu itsensä tuntemisesta. Hienoilla yksityiskohdilla (vihkisormus ei enää mahdu pianistin uusiin käsiin, käsiala on muuttunut) Wiene viestittää peruuttamattomasta muutoksesta ihmisessä, joka on myös psykologista laatua. Veidt välittää virtuoosimaisesti tunnun vieraista käsistä, jotka jollain ihmeellisellä tavalla hän saa vaikuttamaan todella toisen käsiltä, tuntemattomilta. Roolityö ei jää pelkäksi käsityöksi, vaan myös näyttelijän kasvot elävät herkkinä: romanttiset kohtaukset morsiamen kanssa lähteilevät aitoa tunnetta. Wiene vain hidastaa tämän tutkimusmatkan psyykeen niin, että tunne alleviivaamisesta hiipii mieleen.
Juoni tuottaa lopussa todellisia yllätyksiä, jotka vievät aivan muualle kuin todellista kauhua ennakoiva mieli odottaa. Oliver Stonen epäilemättä vaikutteita ottaneen The Handin nähnyt saa yllättyä. Orlacin kädet ei olekaan aivan puhdasoppinen kauhuteos, vaikka inhimillistä, itseen kohdistuvaa kauhua kuvaakin.
Cinemadromen esityksessä välitekstit olivat ainoastaan saksaksi, mikä ei olisi muutenkaan juuri haitannut mukana pysymistä, mutta jo välttävällä koulusaksalla kykeni kääntämään lähes kaiken. Muutamassa kohdassa kuvaviivan joutuminen hieman liian ylös, niin että ylälaita leikkautui pois, häiritsi hieman.
Säestys (Antti Utriainen, sähköpiano - Tuure Paalanen, sello) kohosi odotetusti korvaamattomaksi osaksi teosta. Utriainen on jälleen tutkinut teoksen huolellisesti ja jokainen jakso sai oman ääni-ilmeensä. Romanttinen pääteema on ihmeen kaunis ja syvä. Silti lahjakas duokaan ei ollut löytänyt ratkaisua keskivaiheen ennemmin mielenliikahduksia kuin toimintaa kuvaavalle, hidastempoiselle vaiheelle. Sinänsä loogisesti musiikkiin haettiin ekspressionistisia, minimalistisia, ei-harmonisia sävyjä, jotka säestivät kuvaa sinänsä pätevästi, mutta myös monotonisesti ja lisäenergiaa tuomatta. Loppuvaiheen monet käänteet taas saivat erityisen huikean musiikillisen tulkinnan, samoin kuin alun väkevä, kymmenminuuttinen junaonnettomuusjakso. Ja pianistin ja hänen nuorikkonsa romanssi jäi helisemään mieleen ehkä jopa voimakkaammin upean säestyksen kuin upean kuvan takia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti