Lipputulot taisivat erota aika lailla. Sunnuntain neuvostoklassikossa oli noin 90 katsojaa. Mikä tosin ei ole sinällään hullummin.
Yhdessä Sergei Eisensteinin ja Vsevolod Pudovkinin kanssa elokuvahistoriaa Neuvostoliiton suunnalta mykkäkaudella mullistanut Aleksandr Dovzhenko kuoli viisi vuotta ennen Liekehtivän taivaan alla -teoksen valmistumista. Elokuva kuuluu Dovzhenkon kirjoittamaan trilogiaan sen toisena osana: kaikkien osien ohjauksesta vastasi hänen leskensä Julia Solntseva, joka ei alkuteksteissä jättänyt epäselväksi, kenen ylle auteurin viitta hänen mielestään puetaan.
Dovzhenko on elokuvan suuria runoilijoita. Bio Rexin näytöksessä käytetty käännös ei hyvin todennäköisesti antanut kuin kalpean aavistuksen Sergei Bondartshukin lukeman narraation lyyrisestä iskusta. Liekehtivän taivaan alla on ilmiselvästi suurin vaikutteiden antaja Bondartshukin omaan, kuusi vuotta myöhempään Sotaan ja rauhaan.
Vaikka Liekehtivän taivaan alla näyttäytyy tässä ajassa osin vanhentuneelta ja poliittisesti problemaattiselta, on se kokonaisuutena verrattomasti Sotaa ja rauhaa ja ihan helvetin varmasti Cliffhangeria rikkaampi teos. Dovzhenkon sielunrunous hehkuu vielä voimakkaampana näyissä kuin sanoissa. 70-millisenä Maan, Arsenalin ja Aerogradin luojan maalauksellisuus on sytyttää koko valkokankaan. Mutta jottei hairahduttaisi peruuttamattoman kauas totuuden polulta, nämä kuvat ovat Julia Solntsevan käsialaa, oli hänen miehensä vaikutus sitten kuinka voimakas tahansa. Cannesissa Solntseva palkittiin festivaalin parhaana ohjaajana.
Siispä: Solntseva luo panoraamaa Ukrainan vapautumisesta Natsi-Saksan ja toisen maailmansodan ikeestä. Melko impressionistisesti, väliin jopa oikullisesti moneen elämänkohtaloon kurkistavan teoksen keskiössä on nuori pariskunta, joista mies on isänmaallisuuden tunteesta pakahtuva sotilas, joka menee niin pitkälle, että ampuu kaksi loukkaavasti puhunutta toveriaan. Mies "armahdetaan" lähettämällä hänet niin etulinjaan kuin voi.
Liekehtivän taivaan alla ei ole tarinaelokuva, vaan se keskittyy kuvan luomiseen pienestä ukranalaiskylästä, sen asukkaista - ja sotatantereesta. Sodan kuvauksessa ei Solntseva paljon säästele: ruutia, ammuksia ja ääntä käytetään siinä missä myöhemmässä isoserkussa, mutta tiivistetymmin. Elokuvan kesto on vain 105 minuuttia.
Eroa löytyy tyylilajissakin. Ylevä ja pateettinen lyyrisyys saattaa tuntua vieraalta nykyajan mielelle. Siihen kätkeytyy kuitenkin suurta kauneutta, vaikka monesti vaikutelma henkii tarkoituksellistakin naiiviutta. Näin etenkin tarinan ihmisten isänmaata kuvaavissa keskusteluissa, joissa esimerkiksi kolhoosin auvoisuutta ylistetään kirjosanoin. Tässä kohtaa tämän ajan ihminen tietää paremmin. Toisaalta kyse on Suuren Isänmaallisen Sodan kollektiiviseen tajuntaan viiltämien syvien haavojen nuolemisesta. Stalinin lampaita - hyviä, huonoja ja kaikkea siltä väliltä - teurastui sodan vuosina yli 20 miljoonaa, millä on pysyvät vaikutuksensa.
Sotakohtaukset ovat siis järisyttäviä, ihan fyysisestikin, mutta vaikuttavinta teoksessa on luontokuvaus. Fantastiseen luokkaan nousee alkupuolella keskellä sodan raivoavia maininkeja tapahtuva siirtyminen haavoittuneen ja tajuttoman sankarin haavekuviin, joissa hän kelluu soutuveneessä täydellisessä idyllissä ja rauhassa keskellä puoliksi veteen peittynyttä koivikkoa. Ihmeellinen jakso.
Loppujen lopuksi Dovzhenko tahtoo sanoa isänmaansa (siis Ukrainan) kohtalon kautta, että Maailma on ihmisen ensisijainen koti. Ja Maailman kauneuden esiin tuojana Liekehtivän taivaan alla on väkevää tavaraa. Läpi koko teoksen scope-kuvassa elämäänsä juoksuttavien ihmislasten taustalla valtoilee mahtava Dnepr-joki, alati liikkeessä, alati muuttumattomana. Nämä kuvat, jotka ovat tarina jo itsessään, jäävät teoksesta kirkkaimpina elämään. 70-millisen arvo on, että se tuo värisävyt silmien eteen niin rikkaina, että kuvan tekstuuri elää lähes kolmiulotteisena visuaalisena gourmet-ateriana.
Soi yössä rakentajain laulut jo
He palaavat, ja silloin vapaa taas on Ukraina!
- Elvi Sinervo: Natalia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti