Ja kaikissa keskeisenä tapahtumapaikkana on brittiläisyyden järkähtämättömin symboli, pubi.
Sarjan pintaa ei tarvitse kovin syvälle tonkia löytääkseen sosiaalisen kritiikin, jonka pistävä terä kohdistuu hyvin järjestyneen yhteiskunnan rutinoitumiseen hengettömäksi oravanpyöräksi. Arki näyttäytyy elokuvissa turvallisena, mutta vaihtoehdottomana ja ilottomana velvollisuuksien suorittamisena, mihin katastrofit tuovat suorastaan tervetulleen muutoksen. Siinä mielessä Wright ja Pegg liputtavat kapinahenkeä ja konformistista anarkiaa, hennossa tuulessa.
The World's Endissä tämä yhteiskuntakritiikki saa kaksikon käsissä loppulauselmansa. Se kuvaa maailmaa, joka on vaihtanut ideologista leiriä hippiydestä kokoomukseen: Verkostoksi itseään kutsuvan muukalaisrodun avainsanoja parempaan maailmaan ovat turvallisuus, siisteys, nuoruus, tahrattomuus ja samanmielisyys.
Simon Pegg esittää ikuiseksi lapseksi ja hulttioksi jäänyttä hulttiota, joka houkuttelee 2000-lukulaisen uuskonservatismin illuusion kohoa myöten nielleet koulukaverinsa viimeiselle yhteiselle baarikierrokselle - eräänlaiselle Hämeenkadun approlle -, jonka 12 rastista viimeinen on pub nimeltä The World's End. Kierros tapahtuu lapsuudenmaisemien pikkukaupungissa, jonka ihmiset ovat parissa vuosikymmenessä muuttuneet hengettömiksi kuin Invasion of the Body Snatchersissä ikään. Jopa pubit ovat muuttuneet luonteikkaista kapakoista ketjun omistamiksi kopioiksi toisistaan.
Elokuva muuttuu toimintakomediaksi, kun kaverukset pääsevät hajulle robottimaisten alieneiden soluttautumisesta. Jos Hot Fuzz olikin ylileikattu epäonnistuminen, joka ei koskaan tavoittanut satiirissaan oikeaa sävyä, korjaa The World's End asian ja korkojen kera. Trilogian viimeinen on myös sen paras eikä vähiten viitseliäiden ja kekseliäiden tappelukohtaustensa takia, joissa Edgar Wright osoittaa teknisen taituruutensa. The World's End ei ole ainoastaan hyvä elokuva, se kuuluu kuluvan vuoden tähän mennessä parhaisiin onnistuessaan nivomaan yhteiskunnallisen satiirin toimintaelokuvan draiviin ja trilogian onnistuneimpaan henkilökemiaan, jonka ansiosta koominen ajoitus toimii kuin unelma. Painavin todiste elokuvan onnistumisesta on, että se onnistuu tekemään pyylevästä Nick Frostista uskottavan toimintasankarin - tämä on yksinkertaisesti nähtävä.
The World's Endin tulilinjalle joutuu myös siunauksellinen nykytekniikka, joka kaikessa hiljaisuudessa on vierottanut meidät todellisesta elämästä ja todellisesta kokemisesta pisteeseen, jossa live-konsertti koetaan kännykkäkameran näytön läpi ja baaripöydässä kavereiden keskellä twiittaamisesta on tullut tapa. Martin Freeman joutuu olemaan porukasta se, joka kulkee koko elokuvan hands free -klipsu korvassa. Martin-parka.
Elokuvan heikko kohta on yllättäen Simon Pegg itse. Hän on kirjoittanut Gary Kingistä silmille hyppivän ärsyttävän hahmon ja hahmottaa hänet silmille hyppivän ärsyttävästi. Peggin huomattavat näyttelijäkyvyt suistuvat tässä hahmossa yli. Tämän lisäksi elokuvan loppu jää vähän vajaaksi odotuksista, jotka se on kasvattanut kovin suuriksi matkaa pitkin.
The World's Endin jatkeeksi nähty koko ruljanssin aloitus Shaun of the Dead osoitti kestäneensä aikaa hyvin. Peggin roolityö on selvästi monisyisempi ja herkempi, kun tausta muodostuu mölisevistä aivokuolleista. Vastaavasti The World's Endissä loistanut Nick Frost saa nyt esittää sietämätöntä mänttiä. Sivuosissa tulee vastaan monta nykyisin tuttua naamaa 10 vuotta nuorempina: Martin Freeman ja Konttorin vastaparinsa Lucy Davis, maailman paras stand up -koomikko Dylan Moran ja hänen vastaparinsa Black Booksista Tamsin Greig. Sekä Bill Nighy.
Elokuvan kuuluisat tracking shotit tekevät yhä vaikutuksen. Etenkin jälkimmäinen "money shot", jossa Pegg tallustelee kotipihaltaan kulmakauppaan huomaamatta missään vaiheessa tuttujen asioiden menneen ratkaisevasti pieleen ympärillään, on puhdasta kultaa niin monella tasolla. Se muun muassa kiteyttää koko elokuvan ydinajatuksen siitä, että olemme niin totunnaisuuksiemme turruttamia, ettemme erota kuollutta enää elävästä.
The World's Endin näytöksessä ei kaikeksi onneksi ollut katsomossa mitään ongelmia erottaa kuolleita elävistä, vaan aatos kääntyi pikemminkin muuttamaan elävät kuolleiksi. Tästä kiitos hämeenlinnalaiselle parille, joka ei hetkeksikään, useiden henkilöiden esittämien protestien jälkeenkään lakannut selostamasta elokuvaa toistellen parhaiksi katsomiaan one linereita ympärillä istuneiden riemuksi. Hyvää matkaa ja maailmanloppua heille.
Cinemadrome jatkuu huomenna, ja aloituksena päästään nauttimaan Tohtori Caligarin kabinetin ohjaajan Robert Wienen merkkiteoksesta Orlacs Hände. Elokuva esitetään aitona, saksalaisena kopiona mykkänopeudella varta vasten paikalle tuodulla projektorilla. Elokuvan välitekstejä ei ole käännetty, mutta Caligarinsa nähneet tietävät tämän seikan merkitsevän mykkäkauden saksalaisessa ekspressionismissa harvinaisen vähän; luvassa on elokuvaa, jossa teksti tukee kuvaa eikä päinvastoin. Ilouutinen on, että esityksen saapuu alustamaan tamperelaisen elokuvaharrastamisen henki lihassa, Siliuksen Rake. Säestyksestä vastaa duo Antti Utriainen-Tuure Paalanen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti