Viisikymppinen meksikolaisohjaaja Alfonso Cuarón on mies, jolta odotetaan paljon. Hän on tehnyt elokuvia jo parikymmentä vuotta, joukossa lastenelokuvaa, fantasiaa ja tieteiskuvitelmaa (Ihmisen pojat). Näissä hän on osoittanut kiistattomia visuaalisia kykyjä - mutta aina jokin pinnan alainen ontuu. Esimerkiksi viimeistä edellinen ohjaus, sovitus P. D. Jamesin tulevaisuuskuvitelmasta piti jatkuvasti siinä uskossa, että suuri synteesi paljastuisi seuraavassa kohtauksessa, mutta mitään ei sitten tullutkaan. Synkkä ja väritön dystopia jäi synkäksi ja värittömäksi dystopiaksi tavoittamatta syvällistä, inhimillistä kommenttia, joka olisi puhutellut aikaa, jossa elämme.
Seitsemännessä pitkässä elokuvassaan Cuarón siirtyy avaruus-scifiin. Painovoima (Gravity) kertoo Maan kiertoradalla työskentelevästä astronauttiryhmästä, joka joutuu "merihätään" tuhoutuneen satelliitin sirpaleiden tehdessä selvää heidän omasta aluksestaan. Seuraa tieteellisiltä arvoiltaan mahdollisimman suureen autenttisuuteen pyrkivä selviytymiskuvaus.
Painovoima on Cuarónin paras elokuva.
Ja silti se jää edeltäjiensä tavoin kuin tyhjän päälle.
Päällisin puolin kaikki on enemmän kuin hyvin. Elokuvakertojana Cuarón on kovemmassa iskussa kuin koskaan. Elokuvaan luotu avaruus näyttää, kuulostaa ja tuntuu melkein käsinkosketeltavan uskottavalta. Kolmiulotteisuuttakin on käytetty taitavasti, vaikka tämänkin voi aivan hyvin katsoa perinteisesti laseitta. Toiminnallisimmilla hetkillään Painovoimaa katsoo lumoutuneena kuin jotain taikatemppua, jonka salaisuuksista ei pääse yhtään jyvälle.
Jos Painovoima kertoisi vain avaruudesta ja sen ihmeellisyydestä, se voisi olla huikea elokuva. Mutta se kertoo myös ihmisestä avaruudessa: jos se kertoisi vain ihmisen suhteesta elottomaan ja sääliä tuntemattomaan avaruuteen, jossa me kaikki kuitenkin lopulta olemme syntyneet ja jota asutamme kotinamme, Painovoima voisi yhä olla huimaava saavutus. Mutta sen sijaan, että Cuarón olisi tehnyt vain tiukan selviytymistaistelun, hän onkin tehnyt elokuvan ihmisistä, jotka tuntevat niin maan penteleesti ja ehtivät jotenkin kaikessa kaaoksessa ja kiireessä emotionalisoimaan koko seikkailun jonkinlaiseksi itseterapiaksi.
Tarkemmin sanottuna kyse on yhdestä ihmisestä, tapahtumien yksin jättämästä Sandra Bullockista, nerokkaasta lääketieteilijästä (tai jotain, ketä kiinnostaa?), joka on avaruudessakin ihan solmussa lapsensa menettämisen jälkeen.
Kasvutarinasta ei kuitenkaan ole kyse. Ei, vaikka Cuarón mitä väittäisi. Tokihan Bullock pääsee tragedian yli ja uuden elämän alkuun (ainakin spirituaalisesti), mutta tämä prosessi on yksinkertaisesti niin kömpelösti ja melodramaattisesti käsitelty, että siihen ei kertakaikkiaan usko eikä siitä jaksa välittää. Painovoiman ongelma on sen kehno dialogi (ja surkea musiikki) ja kaiken elokuvateknisen briljanssin keskelle jostain tusinaleffasta reväistyt henkilöhahmot; Bullockia komppaa George Clooney maneerisimmalla hurmurivaihteellaan avaruusveteraanina, joka ottaa kaiken sillai rennoin rantein työkavereitaan sattumanvaraisilla kaskuilla viihdyttäen.
Tästä seuraa kaksi asiaa. Ensinnäkin tämä mielistelevän yleisöä kosiskeleva "Hollywood"-lähestymistapa hahmoihin meinaa tappaa jännityksen, koska nämä viehätysvoimaiset supertähdet eivät ole omiaan tulemaan hien ja veren kautta katsojan iholle - kyseessähän on ennen kaikkea SELVIYTYMISKAMPPAILU. Toiseksi, loistavasti rakennetusta elokuvasta puuttuu sydän, jonka pulssi todella puhuttelisi. Mitään tuoretta ei Cuarón saa ihmisestä sanottua. Painovoima olisi voinut olla vakavasti otettava, realistinen trilleri, mutta sen sijaan Cuarón laittaa Bullockin ulkolukemaan latteuksia - ja lopulta jopa puhki kuluneen voimarepliikin, joka saattaa koko leffan viittä vaille naurettavaan valoon. Juuri ennen kuin leffa ryntää kliimaksiinsa kaikki pasuunat viimeistä päivää pauhaten.
Onko siis ihme, että rakastettava Sandra kykenee vain keskinkertaiseen suoritukseen? Onhan hän tässäkin aina sympaattinen, mutta Cuarón valaa hänen ja katsojan väliin muovikalvon, joka estää todellisia tunteita valumasta katsomon puolelle. Koko elokuvassa on vain kolme näyttelijää, joista yksi katoaa jo alussa kuvasta; jos jäljelle jäävät kaksi eivät herätä myötäelämistä, on se vähän huono juttu.
Mutta. Edellä sanotun voi toki unohtaa ja nauttia elokuvasta vain modernina ihmeenä ja elokuvakerronnan taidonnäytteenä. Sellaisena Painovoima onkin näkemisen arvoinen, tiukkaan puoleentoista tuntiin puristettu tehopakkaus. Jospa Cuarón vaikka seuraavallaan lunastaisi lupaukset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti