Maailman kauneimpien animaatioiden äärellä

Juri Norstein -näytös Orionissa ei mennyt ihan putkeen. Alkuun päästiin parikymmentä minuuttia myöhässä, kun nähtävästi koko hyvälukuinen katsojakunta saapui paikalle viime tingassa ja halusi maksaa kortilla. Sitten ilmoitettiin, että Haikara ja kurki oli jouduttu jättämään näytöksestä pois; ja että kahdesta elokuvasta puuttuivat tekstitykset - mikä osoittautui turhaksi huoleksi, koskapa molemmat olivat alkujaankin dialogittomia. Sen sijaan jälkimmäinen näistä esitettiin ilman ääniraitaa, mistä lisää myöhemmin. Näytöksessä itsessään silmään pisti ensinnäkin tekstitystykin valo, mille onnettomuudelle ei voinut mitään: koskaan aikaisemmin tämä välttämätön paha ei ole käynyt tässä määrin häiritseväksi. Animaatioiden kuvamaailma vain oli niin tumma, että tuo valopalkki näkyi poikkeuksellisen selvästi. Lisäksi kuvan reunoilla näkyivät poikkeuksellisen leveät himmeät reunukset. Viimeinen häiriötekijä näiden liian harvoin esillä olevien, täydellistä keskittymistä vaativien absoluuttisten helmien esityksessä muodostui allekirjoittaneen eteen kesken ensimmäisen elokuvan istahtaneesta miehestä, joka käytti hyvän tovin riisuakseen takkinsa ja reppunsa - ja kesken toisen elokuvan keksi ruveta kaivamaan herkkupussia repustaan. Tämä sai aikaan välittömän reaktion, jolla oli hiljentävä vaikutus.

Retrospektiivin vanhin elokuva kantoi otsikkoa Vuodenajat (Vremeni goda). Vuonna 1969 valmistuneen suurenmoisen leikeanimaation ohjasi Norsteinin oppi-isä Ivan Ivanov-Vano: nuorempi mestari toimi apulaisohjaajana. Animaatio soljuu Tshaikovskin sävelten aalloilla ja kuvaa yksinkertaisessa tarinassaan nuoren parin rakkautta kesällä ja talvella. Pääsija teoksessa on ihastuttavalla tunnelmalla, jonka uskomaton tapa käyttää leikeanimaatiota monessa päällekkäisessä tasossa kolmiulotteisen vaikutelman aikaansaamiseksi luo. Tyydyn viittaamaan tämän artikkelin otsikkoon.

Kerzhenetsin taistelu (Setsha pri Kerzhentse, 1971) merkitsi yhteisohjausta - 70-millisellä kameralla. Musiikkina jälleen sanattomassa teoksessa käytettiin Rimski-Korsakovia, jonka ooppera Kiteshin näkymättömästä kaupungista toimi innoittajana. Periaatteessa animaatio kuvaa vain erästä myyttistä taistelua venäläisten ja mongolien välillä, mutta se saa voimaa ohjaajakaksikon visionäärisyydestä. Duo käyttää leiketekniikassaan runsaasti mm. vanhoja ikonimaalauksia. Elokuva ei tunnu sanovan sodasta paljoakaan uutta, mutta sanoo sen kyllä väkevästi.

Orionissa näytettiin myös Norsteinin varsinainen esikoisohjaus Kettu ja jänis (Lisa i zajats, 1973), mutta ilman ääntä. Sen esittäminen alleviivasi sitä mestaruutta, millä Norstein käsitteli kahdessa seuraneessa päätyössään kuvan ja äänen liittoa: jos ottaa toisen pois, toisesta jää hyvin vähän jäljelle.

Vuonna 1975 valmistunut Siili sumussa (Jozhik v tumane) on täydellinen, virheetön taideteos, joka saa aiemmat työt vaikuttamaan harjoitelmilta. On houkutus ajatella, että käsikirjoittaja Sergei Kozlov on ensimmäisenä keksinyt satunsa nimen, ja lähtenyt sitten Norsteinin kanssa ottamaan siitä kaiken irti. Mitä voi kertoa siilistä sumusta? Sen, miltä lapsesta tuntuu eksyneenä; kuinka maailma tuntuu äkkiä pelottavalta, oudolta ja tunnistamattomalta. Sumun läpi näkyy hirmuisia, kummallisia hahmoja. Kulkeminen on epävarmaa, äänten suunnastakaan ei pääse perille. Siili-paran hätäännys on kauhea, kun hetkeksi maahan lasketun eväspussin luokse ei enää löydäkään.

Norsteinin mestaruus myös sumun tavoittajana animaation keinoin on ylittämätön. Siili sumussa on sanoinkuvaamattoman kaunis, hellä, suloinen ja hauska satu, jossa äänillä luodaan oikeata sävyä siinä missä piirroksilla.

Koska Siili sumussa on kaikin puolin täydellinen, ei Satujen satu (Skazka skazok, 1979) voi olla kirjaimellisesti ottaen "parempi". Mutta tämä "animaation Peiliksi" usein mainittu hämmästyttävä saavutus on ainakin erilainen ja teemoiltaan moninkertaisesti rikkaampi. Kiistattomassa pääteoksessaan - jonka jälkeen Norstein ei ole julkaissut uutta - Norstein liitää assosioiden maansa lähihistoriassa, koittaen tavoittaa synteesin siitä, millaiseksi Neuvostoliitto on muuttunut toisen maailmansodan jälkeen. Juonettoman elokuvan punaisena lankana kulkee tuutulaulu sudesta, joka vie lapset. Sen kautta heijastetaan kaupunkien äänekästä moottorien aikakautta alku-idylliin. Jossain siinä välissä tulee sota, joka vie nuoret miehet heilojen käsivarsilta. Perinne säilyy, mutta tahriintuu. Todistajana Satujen sadulle toimii animaation historian kallisarvoisin hahmo: suurisilmäinen, viaton susi, joka kulkee vieraaksi ja kylmäksi käyvässä ympäristössä ties mitä etsien. Laulut, musiikki ja äänet ovat taas yhtä suuren huolennäön kohteena kuin animaatiokin. Voi esimerkiksi keskittyä pelkästään kuuntelemaan hahmojen ääniä, miten pehmeällä nuotilla he puhuvat.

Satujen satu ei ole helppo - päinvastoin, se on yksi maailman vaikeimmista animaatioista, vaikka sen katsominen onkin vaivatonta. Mutta sen vaativuus on myös aarre, sillä se antaa uusia oivalluksia jokaisella katsomiskerralla.

72-vuotias Juri Norstein on viimeiset vuosikymmenet valmistanut omaa tulkintaansa Gogolin Päällystakista. Projekti kuuluu elokuvahistorian myyttisimpiin.