"Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." - Anna Karenina (Leo Tolstoi)
Venäläismestarin klassinen huomio saa Perhesalaisuuksissa omintakeisen, äärimmäisyyksiin menevän reunamerkinnän. Keski-ikäisen japanilaisen pariskunnan pinnalta katsoen tavallinen perhe määrittelee elokuvan mittaan uusioperheen käsitteen perustavanlaatuisesti uusiksi.
Juttu alkaa, kun tokiolainen pariskunta ottaa helmoihinsa ottaa helmoihinsa pienen Yuri-tytön. Aluksi tarkoitus on palauttaa ahdistunut tyttö vanhemmilleen seuraavana päivänä, mutta kun ottovanhemmat todistavat Yurin vanhempien kaltoin kohtelevan asenteen, venyy vierailu ensin viikosta, sitten kuukaudesta toiseen.
Yuri päätyy kuudenneksi jäseneksi köyhään perheeseen, johon kuuluvat lisäksi isoäiti, teini-ikäinen isosisko sekä tätä muutamaa vuotta nuorempi veli. Elokuvan mittaan katsoja joutuu kuitenkin määrittämään yhä uudelleen perheenjäsenten verisiteet.
Hirokazu Kore-eda (s. 1962) aloitti jo 90-luvun alussa dokumentaristina, kuten niin monet hienot elokuvantekijät. 13. näytelmäelokuvassaan hän yrittää jotain kunnianhimoista enkä ole varma onnistuuko hän täysin. Cannesin tuomariston mielestä Kore-eda onnistui ja palkitsi Perhesalaisuuksia peräti Kultaisella Palmulla.
Hyvä leffa se kyllä onkin ja sellainen, joka vielä paranee uusintakatselussa. Näin, koska Kore-eda saattaa meidät lämminhenkisesti seuraamaan lähietäisyydeltä kiinnostavaa perhettä; juonen merkitys vähenee. Osamu ja Nobuya - pääpari - ovat hyväsydämisiä, mutta myös lurjuksia. Osamu turvautuu myymälävarkauksiin ja isoäidin eläkkeeseen. Näpistelytaitoja opetetaan perheen pienimmillekin.
Jonkin aikaa elokuvan näkemisen jälkeen Perhesalaisuuksista lainehtii yllättävän haaleita tuntemuksia eikä se ihan tunnu Palmun arvoiselta. Kenties objektiivinen ohjaaja on pysytellyt asteen liiankin hillittynä. Kirkkaasti valaistuin kuvin etenevää leffaa ei uskoisi filmille kuvatuksi eikä elokuvassa ole erityisen muistettavia kuvia.
Tai ehkä katsoja on tällä kertaa epäonnistunut. Koin nimittäin etäännyttäväksi monimutkaisen rakenteen, jolla Kore-eda paljastaa hippu kerrallaan salaisuuksia perheen menneisyydestä. En liene ainoa, mutta ne, joille ohjaajan tekniikka ei ole mikään ongelma, ovat poikkeuksetta rakastaneet teosta.
Joka tapauksessa, elokuvan sosioekonominen ulottuvuus ei pahemmin hetkauttanut. Ahtaasti yhdessä maailman kalleimmista ja ylikansoitetuimmista kaupungeista asuva perhe tekee työtä, näpistelee, huijaa eikä siltikään meinaa tulla toimeen, mutta...puute ja pakko eivät puske valkokankaan läpi, kuten vaikka Ken Loachin töissä. Tai Kore-edan aikaisemmassa, suoraviivaisemmassa työssä Isänsä poika.
Molempia Kore-edan elokuvia yhdistää samankaltaisessa roolissa upea näyttelijä, Lily Franky (oik. Masaya Nakagawa). Kore-eda on etevä näyttelijäohjaaja, ja esimerkiksi lasten ohjaajana toista luokkaa kuin Alfonso Cuarón, ja Frankyssa hän on löytänyt dynamon, jonka ympärillä koko kasti loistaa luontevasti.
Tällaista älykästä ja mietittyä elokuvaa saa minun puolestani tuoda vaikka kaikki teatterit täyteen. Perhesalaisuuksien menestys osoittaa, että puolianimoitujen megaspektaakkelien katveessa elää runsaslukuinen fiksun tarjonnan ystävyysseura. Niinpä heitä voisi edes vähän arvostaa ja kohdella japanilaista elokuvaa japanilaisena.
Kore-edan elokuvan levitysnimi on näet Shoplifters - Perhesalaisuuksia. Kyseessä on uusi rimanalitus: Shoplifters ei ole teoksen alkuperäinen nimi eikä se käänny "perhesalaisuuksiksi", kuten otsikko semanttisesti antaa ymmärtää. Elokuvan alkukielinen nimi tarkoittaa näpistelevää perhettä - mikä ei suomeksi kuulosta kovin hyvältä. Mutta silti, millä oikeudella levittäjät tänä päivänä nostavat englannin Suomen ykköskieleksi? Eikä Paweł Pawlikowskin Zimna wojna ole suomeksi Cold War, vaan Kylmä sota. Kummallakaan elokuvalla ei ole mitään tekemistä englannin kielen kanssa. Sakkorangaistus tällaisesta toiminnasta ei olisi mitenkään liioiteltua.
"Mua huvita taas yhtään mikään." - Matti Näsä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti