Vaikka sata vuotta aikaisemmin käyty sisällissota oli vapauttanut afroamerikkalaiset orjuudesta, vasta vuoden 1964 Civil Rights Act lopetti lainvoimaisesti rotuerottelun kaikissa Yhdysvaltain osavaltioissa. Siihen asti monissa paikoin ihonväri määritti sisäänpääsyoikeuden konserttihuoneistoihin, kauppoihin, linja-autoihin ja niin edelleen. Tästä syystä esimerkiksi Pentagonissa on kaksi kertaa tarvittava määrä wc-tiloja, koska niitä rakennettiin alun perin valkoisille omat ja mustille omat.
Vuodesta 1936 vuoteen 1966 newyorkilainen postinkantaja Victor Hugo Green julkaisi vuosittaisen The Negro Motorist Green Bookin, jonka tarkoitus oli auttaa varsinkin omalla autollaan matkustavia afroamerikkalaisia löytämään palveluja ja majapaikkoja, joissa he saisivat tasaveroista kohtelua. Esimerkkinä siitä, miten asiat voivat joskus olla hienoja ja surullisia samaan aikaan, "Green Book" nousi käyttäjiensä parissa tieraamatun asemaan. Varsinkin, jos matka suuntautui laajan ja epätasa-arvoisen maan eteläisiin osiin.
Eräästä tällaisesta matkasta kertoo kuusikymppisen Peter Farrellyn 13. ohjaustyö. Kahdessatoista ensimmäisessä ohjausvastuun jakoi Bobby-veli, mutta Green Bookin Peter on ohjannut omiin nimiinsä. Lopputulos on hyvä leffa eikä se muutenkaan muistuta suuresti veljesten aiempia.
Green Book on esimerkki populistisesta viihde-elokuvasta, jonka ei tarvitse onnistuakseen keksiä pyörää uudelleen, kunhan rakentaa sellaisen tarpeeksi hyvin. Se perustuu vanhaan kunnon tie-elokuvan muotoon ja laittaa matkakumppaneiksi karismaattiset taiturit Mahershala Alin ja Viggo Mortensenin. He esittävät pianisti Don Shirley'ä ja tämän jääräpäistä kuskia Tony Vallelongoa, jotka 60-luvun alussa tekivät joulun alla kahden kuukauden mittaisen kiertueen etelävaltioissa, joihin Shirley ideologisesti ja oikein uskoi pystyvänsä tuomaan esimerkkinsä kautta ymmärrystä rotujen välille. Työ alkaa luonnollisesti omasta kuskista, joka on kasvanut rasistisessa ympäristössä, missä mustaihoisten putkimiesten käyttämät kahvikupitkin joutavat roskikseen.
On aika uskomatonta, että Don Shirley (1927-2013) ei ole aiemmin päätynyt valkokankaalle. Viihteellisen jatsin pariin päätynyt ihmelapsi opiskeli yhdeksänvuotiaana leningradilaisessa konservatoriossa, puhui sujuvasti kahdeksaa kieltä ja mainittiin vielä lahjakkaaksi taidemaalariksi. Hän on yksi kolmesta pianistista, joka on esiintynyt soolopianistina La Scalassa. Igor Stravinsky ylisti hänen virtuositeettiaan jumalten arvoiseksi. Don Shirley on hyvinkin yhden elokuvan arvoinen.
Green Book ei silti kerro ensisijaisesti eräästä muusikosta, vaan eräästä aikakaudesta ja yhteiskunnasta; tätä kautta elokuvalla on hämmästyttävän paljon sanottavaa myös omalle ajalleen. Farrelly lähestyy tarinaa fiksusti muokkaamalla tositapahtumista draamaa, näytelmällistämällä aiheensa. Samaan tapaan kuin herrat Peter Schaffer ja Milos Forman käyttivät Mozartin ja Salierin myyttiä. Green Bookia kohtaan esitetyt muutamat moitteet totuuden vääristelemisestä kertovat paljon yleisestä draamanlukutaidosta - ja toisaalta tietysti elokuvailmaisun manipuloivasta voimasta. Farrelly ja kumppanit osoittavat merkillepantavaa kypsyyttä pyrkiessään kahden yksilötarinan sijasta universaalimpaan puhuttelevuuteen.
Elokuvan meriitit ovatkin osoittaneet tekijöiden lähtökohdat oikeiksi. Green Book on voittanut kotimaansa elokuvafestivaaleilla valtavan kasan yleisö- ja muita palkintoja. Huomenna jaettavissa Golden Globesissakin leffa on huomioitu näkyvästi, kohahduttavimpana tietysti Nuija ja tosinuija -ohjaajan ehdokkuus vuoden parhaaksi ohjaajaksi. Ylilyönti, toki, sillä eihän kepeä Green Book mitään scorsesea ole. Mutta se näyttää hyvältä ja kulkee kuin upouusi dollarihymy. Jos joku, niin ehkä Ron Howard voisi olla Green Bookista ylpeä.
Tällaisia nautittavan sujuvia käyttöelokuviahan Howard ja kollegat tekivät rutiinilla vielä 80-luvulla ilman, että kenellekään tuli mieleen nostaa niitä joulun tullen vuoden tärkeimpien joukkoon. Siinä mielessä Green Book tietysti kertoo elokuvan inflaatiosta.
Sillä onhan se lopulta varsin "helppo" elokuva, joka oikoo surutta mutkia suoriksi. Idealistinen kuva, jolla Shirleyn ja Tonyn ennakkoluuloisen perheen yhteisymmärrys syntyy kuin taikaiskusta on iso pala nieltäväksi, mutta täytyyhän uskoa olla.
Sitä uskoa valaa vuoden ehdoton valkokangaskaksikko, jolle on kirjoitettu keskivertoa terävämpää dialogia monista muistakin aiheista kuin rotujen välisistä eroista. Perheetön Don Shirley esitetään eräänlaisena henkisenä mulattina, joka ei sovi kunnolla kummankaan rodun stereotypioihin ja jää väliinputoajaksi. Maailma on täynnä yksinäisiä, jotka pelkäävät tehdä aloitetta, kuten Tony asian kiteyttää. Ali briljeeraa varsinkin kielitaidollaan, mihin Mortensen vastaa samalla mitalla. Ja mitä Mortenseniin tulee, ei hän ole Tonyn roolissa vähempää kuin ilmiömäinen. Näyttelijä on rooliin sekä liian vanha että liian skandi, mutta silkalla eläytymisellään ja huikealla tekniikallaan hän taikoo täysin uskottavan muotokuvan amerikanitalialaisesta punaniskaportsarista. Mutta keskeistä Green Bookissa on näiden näyttelijöiden mahtava keskinäinen kemia, mikä saa elokuvan teemat resonoimaan muullakin kuin pintatasolla. Siksi Green Book lyö laudalta monta kunnianhimoisempaa ja tärkeilevämpää kilpailijaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti