Joten miksi Roma on lopultakin niin mitäänsanomaton? Taitavan ammattimiehen henkilökohtaisia lapsuudenkokemuksia 1970-luvun alussa luotaavan elokuvaromaanin pitäisi tuntua tätä suuremmalta. Pinnalta katsoen mikään ei näytä olevan pielessä, kaikki on harmonisesti paikallaan, kokonaisuus seisoo vankkana kuin elementtikerrostalo - ja on suunnilleen yhtä kiinnostava. Pinnan alla ei sittenkään muhi niitä suuria visioita, mitä ohjaaja-käsikirjoittaja-kuvaaja-leikkaaja on yrittänyt tavoittaa. Roma jää pieneksi elokuvaksi.
Sillä, samalla kun Roma on tekijänsä henkilökohtaisin työ, on se myös hänen persoonattomimpansa; sen ulkokohtainen tyylikkyys ja vakavamielisyys ovat lainaa. Alfonso Cuarón on valinnut elokuvansa tyylilajin kuin kaupan hyllyltä: mustavalkoisuus, rauhallinen rytmi ja hunttiääni ilman taustamusiikkia on napattu naturalismin ja kontemplatiivisuuden koulukunnilta, joihin Cuarón ei millään tavalla kuulu. Hän käyttää näitä keinoja ulkokohtaisesti vain koska hän mieltää ne yhdeksi ja samaksi "syvällisyyden" kanssa. Tavoiteltu taika jää kuitenkin syntymättä, koska Cuarónilla ei ole mitään omaa sanottavaa näistä tyylillisistä perinteistä.
Niinpä kauniisti valmistetun teoksen keskellä kummittelee kummallinen tyhjiö; Roma ei saa sanottua juuta eikä jaata Meksikon historiasta eikä sen nykypäivästä mikä mitätöi sen ajankuvan. Keskusperhe - ohjaajan oma perhe, enemmän tai vähemmän - ei ole missään dialogissa niiden ajan kuohunnoiden kanssa, joihin muutaman kerran elokuvassa viitataan. Etualalla pysyy perheen hajoaminen patriarkaalisen isän muuttaessa pois omista itsekeskeisistä ja hedonistisista syistään. Tämä isäkuva, jonka oikeutus saattaa olla todistajan näkökulmasta kiistämätön, heijastuu muihin mieshahmoihin, jotka kaikki osoittautuvat kunnottomiksi. Mutta mitä katsojan pitäisi tehdä sillä tiedolla, että tässä kuvatussa kulttuurissa miehet ovat arvottomia? Tämä sosiologinen lohduttomuus ei Cuarónin käsissä johda mihinkään. Suurelta osin koska ohjaaja liikkuu tyylilajissa, joka ei ole hänelle ominainen. Siitä seuraa, etteivät hänen henkilöhahmonsa saa kunnolla lihaa luidensa päälle.
Nähtävästi Alfonso Cuarón paljasti ensemblelleen käsikirjoituksesta pelkästään kulloisenkin kuvauspäivän liuskat vain koska oli kuullut, että näin saadaan aikaan aitoa näyttelemistä. Mutta, tämä metodi on alun perin syntynyt pitkälle pohditusta ideologiasta, joka on yhtä siihen uskaltautuneiden elokuvantekijöiden maailmankuvan kanssa. Se EI ole vain yksi työkalu ohjaajan pakissa. Romassa tämä johtaa näyttelemiseen, josta puuttuu henkilöhahmojen historiallisuus tyystin. Varsinkin sinänsä sympaattiset lapsinäyttelijät vain reagoivat ympärillä tapahtuvaan ilman, että heille kehittyisi minkäänlaista persoonallisuutta. Cuarón ei ole oppinut Godardilta tai Kaurismäeltä mitään.
Päähenkilöä, perheen sisäkköä, näyttelee lahjakas ensikertalainen Yalitza Aparicio. Syy, miksi häntäkään ei ole mainittu minkään huomionarvoisten palkintojen yhteydessä, on se, että Cuarón päätyy latistamaan Cleon ympäristöä tallentavan kameran rooliin. Vasta eräässä elokuvan aivan viimeisistä kohtauksista Cleo nousee aktiiviseksi toimijaksi ja kuvaan ilmaantuu sähköisyyttä, joka siitä on muuten puuttunut.
Cuarón päätyi Roman kuvaajaksi osittain tahtomattaan. Vaikka hän tekeekin muodollisesti huolellista työtä tälläkin osa-alueella, tulee mestari Lubezkia ikävä. Niin kutsutun "meksikolaisen aallon" ainoa todellinen nero olisi takuulla tuonut Romaan sen kaipaamaa visuaalista plastisuutta. Nyt käy niin, että suurin osa elokuvasta perustuu kuvan horisontaaliseen liikkeeseen joko pannauksin tai kamera-ajoin, ja se käy pitkän elokuvan mittaan monotoniseksi. Tätä vielä tehostaa eloisuuden puuttuminen henkilöhahmoista. Huomio kiinnittyy sen sijaan siistin digitaalikuvauksen yliterävyyteen ja tonaaliseen kylmyyteen.
Henkilökohtaisesti Roma toi minulle mieleen sellaiset hienojen ohjaajien teokset kuin Puhu hänelle ja Lust, Caution. Ne ovat Roman kaltaisia pitkälle hiottuja "laatuelokuvia", sanan moittivassa merkityksessä, joista on taituroitu pois inhimillinen tekijä. Ne on tehty kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja ovat sitä köyhempiä. Roman lailla ne ovat taide-elokuvaa, joka on räätälöity ja yksinkertaistettu valtavirralle. Mainituissa esimerkeissä on kuitenkin edes hyvät tarinat. Sen sijaan Cuarónin eepoksen ilmeisimmässä verrokissa, Fellinin alkuperäisessä Romassa (1972), on paitsi hyvä tarina ja eloista ihmiskuvausta myös historian tajua. Sanottavaa.
Siinä oli paitsi Roma myös amor. Ja Fellinin päivistä elokuva tuntuu köyhtyneen juuri tuon amorin verran.
Ah, ihanaa olla eri mieltä! Alkuun koin itsekin tyylin ulkokohtaiseksi ja ikään kuin pääpointiksi, mutta myös nautin siitä, kuinka ison skaalan elokuvalla Cuaron kertoo todella pientä tarinaa. Cleo on ikään kuin Forrest Gump, jonka oma elämä risteytyy historiallisten tapahtumien lomaan, mutta keskiö on kumminkin hänessä. Tästä seuraa kyllä joitain ihan kauheitakin kohtia (kohtaaminen lapsen isän kanssa huonekaluliikkeessä, jestas sentään!), mutta myös tosi hauskoja juttuja. Leikkaus perheen lapsista leikkimässä täydellisessä astronauttiasussa hökkelikylän muksuun, jolla on ämpäri kypäränä kertoo valtavasti, vaikka onkin myös Cuaronille tyypillinen huutomerkein ryyditetty "minulla on sanottavaa" -leikkaus.
VastaaPoistaMutta mielestäni Cleon kautta kerrotaan Meksikon naisten tarinaa. Cleo on äitihahmo, jolle sysätään vastuu omasta perheestä, omasta tulevasta lapsesta ja työnantajan perheiden lapsista samalla, kun omaan elämään ei ole mitään sanottavaa. Ts. aktiivinen toimija jolla ei ole mitään mahdollisuutta aktiiviseen toimintaan. Perheen äidillä on taas täydet mahdollisuudet aktiiviseen toimintaan asemansa takia, mutta voi myös sysätä vastuun alemmalle kastille. Ja miehet tässä kastissa voivat toimia miten huvittaa, sysätä vastuunsa muualle ja Cleon lapsen isän tavoin silti kokea olevansa yhteiskunnan syrjimä ja kolhima. Eli olen vähän eri mieltä siitä, että sosiologinen lohduttomuus ei olisi johtanut mihinkään tai että elokuvalla ei olisi sanottavaa Meksikon historiaan tai nykyisyyteen. Toteutuksesta voidaan toki olla montaa mieltä.
(Syytän mahdollisista ajatuspieruista kommenttilootaa, joka antaa kerrallaan näytettäväksi neljä riviä tekstiä. En ole vastuussa siis virheistäni!)
Kiitos vastauksestasi, mutta et osaa olla eri mieltä OIKEIN: et kertaakaan loukannut persoonaani tai käyttänyt vulgaaria kieltä. Sinulla on vielä opittavaa, nuori padawan…
PoistaArvioni on kyllä todella tyly, koska en pidä Romaa oikeasti huonona elokuvana. Kirjoittajana yritän keskittyä siihen, mikä minusta on tähdellistä sanottavaa, ja tässä tapauksessa olin kiinnostunut siitä, miksi Roma jää niin kauas tavoitteistaan. Se ei millään osa-alueella ole niin hyvä kuin yrittää olla eikä se omaelämäkerrallisen elokuvan lajissa mitenkään vertaudu esimerkiksi Fanny ja Alexanderiin, 400 kepposeen tai Peiliin.
Erinomainen on huomiosi Romasta Meksikon naisten tarinan kertojana. Myönnän, etten osannut katsoa elokuvaa siitä näkökulmasta. Kovin puhuttelevaksi en tätä tematiikkaa koe siltikään johtuen siitä, miten yksiulotteiseksi, simplifioiduksi ja kuluneeksi koin Cuarónin kerronnan. Pointtisi pätee siitä huolimatta. Kiitos!
(Kommenttiloota sucks, mutta voi käyttää esikatselua, mikä auttaa hieman.)