Katja Gauriloffin Baby Jane (ensi-ilta 8.3.2019)
Harvinaisen sattuman kautta valkokankaille saapuvat muutaman viikon sisällä kahden upean naisdokumentaristin ensimmäiset pitkät näytelmäelokuvat; kaiken lisäksi molemmat tekijät ovat lähtöisin Lapista. Mutta, elokuvauutuudet itsessään voisivat tuskin erota toisistaan enempää. Onnistumisen tasot sijoittuvat nekin janan eri päihin.
Koska hämärä kritiikki ei ole koskaan hyödyttänyt ketään, niin sanotaan suoraan: Baby Jane on aika pahasti epäonnistunut elokuva.
Tämä on ihan okei. Baby Jane ei kaadu yrittämisen puutteeseen, huonojen elokuvien pienimpään yhteiseen nimittäjään. Eikä se varsinkaan kompastu lahjakkuuden puutteeseen. Joskus elokuva ei vaan toimi parhaista aikomuksistakaan huolimatta. Ohjaajan seuraavaa kannattaa odottaa.
Baby Jane ei ole "esikoiselokuva": Katja Gauriloffin kaksi ensimmäistä pitkää ovat tämän vuosikymmenen parhaat kotimaiset dokumenttielokuvat. Dokumentaristeina aloittaneista kasvaa usein sukupolvensa hienoimpia elokuvantekijöitä (esim. Hirokazu Kore-eda), mutta Baby Jane osoittaa, ettei siirtymä fiktion puolelle aina suju kivuttomasti.
Samaan aikaan Miia Tervo kerta kaikkiaan räjäyttää pankin, sillä Aurora on mestariteos, joka "esikoisena" hakee vertaistaan suomalaisen elokuvan historiassa.
Siinä missä Gauriloffin kolme pitkää elokuvaa ovat kaikki erilaisia, on Aurora erehtymättömän tunnistettavasti Tervon käsialaa. Gauriloff on lähtenyt kääntämään elokuvaksi romaania, kun Aurora on kirjoitettu suoraan elokuvaksi. Baby Janesta aistii, että ohjaaja kamppailee saadakseen oman äänensä kaikumaan Sofi Oksasen tarinassa. Tuloksena on kohtauksia, joiden kunnianhimoisuus muistuttaa Säilöttyjä unelmia - ja Kuun metsän Kaisa -teoksien omaperäisistä visioista, mutta jäävät epätäydellisiksi ja teennäisiksi, luullakseni koska niistä puuttuu tekijän omakohtaisuus. Muutenkin jälleen tänä vuonna Jussi-ehdokkaaksi asetetun Heikki Färmin merkillisen valju työ saa aavistelemaan, ettei huippukuvaaja ole kokenut aihetta omakseen. Näyttelijät kyllä antavat aivan kaikkensa, mutta rentous puuttuu. Roosa Söderblomin intuitiivinen, kokemattomuutta henkivä näytteleminen ei mene kunnolla yhteen Maria Ylipään tarkoin tutkitun, analyyttisen tekemisen kanssa. Toisin kuin Aurorassa, Baby Janen henkilöihin ei samastu.
Sekä Tervo että Gauriloff kuvaavat naisia. Nuoria ja ongelmaisia. Baby Janessa Jonna rakastuu Helsingissä Pikiin, joka kärsii pahasta paniikkihäiriöstä. Rovaniemeläinen Aurora puolestaan on menettänyt liian aikaisin äitinsä ja joutuu huolehtimaan alkoholisoituneesta reppanaisästään, samalla kun tiedostamattaan yrittää bilettää itsensä ennenaikaiseen hautaan. Tielle kävelee Darian, iranilainen pakolainen, joka haluaa joko kuolla tai mennä naimisiin. Molemmissa elokuvissa juhlitaan railakkaasti elämän turhuutta, mutta vain toisessa löydetään sateenkaaren päähän.
Ehkä Baby Jane ei vain syntynyt onnellisten tähtien alla, sillä Aurora taatusti syntyi. Aurora ei sekään ole "esikoinen". Tervonkin jo lähes 15 vuotta kestänyt ura elokuvantekijänä on tehnyt hänestä yhden maan rakastetuimmista "lyhäreiden" ohjaajista. Tervon kaikki lyhytkuvat on palkittu Tampereella. Lumikko voitti koko roskan, festivaalien Grand Prix'n, ja on edelleen tämän vuosikymmenen tärkein kotimainen lyhytdokumentti, yhtä täysipainoinen taideteos kuin mikä tahansa ylistetty kokopitkä.
Aurora muistuttaakin Tervon aikaisemmista läheisimmin Lumikkoa, vaikka yhtymäkohdat jäävätkin nuoreen naiseen huomion keskipisteessä sekä lumiseen maisemaan. Mutta katse on sama.
Aurora onnistuu niin harvinaisessa tempussa, että se on käytännössä ihme. Käsitellessään ajankohtaisia, yhteiskunnallisia "kipupisteitä", se ei hetkeksikään kangistu asiaelokuvaksi eikä saarnaa suurta Sanomaa. Tervo ei lähesty pakolaistilannetta tai sukupuolista tasa-arvoa ulkoapäin, tutkijan silmin, vaan lähtee henkilöistä itsestään, jotka saavat viedä katsojan sisään mainittuihin aiheisiin arkipäivän tasolla. Tämä on suurinta mahdollista humanismia valkokankaalla. Pikantiksi Auroran tekee se, että se on aivan tajuttoman hauska.
Hullun hyvää dialogia kirjoittavalla Tervolla riittää vitsejä ja piloja, mutta taika piilee niiden rytmityksessä ja ajoituksessa, joita ei voi kirjoittamalla selittää. Menkää itse katsomaan. Menkää katsomaan, mitä Miitta Sorvali tällä materiaalilla tekee, kuinka hän ensimmäisessä kohtauksessaan saa nauramaan yhdellä lauseella, jossa ei paperilla näytä edes piilevän mitään hauskaa. Tai katsokaa miten Juhaa esittävä Chike Ohanwe eläytyy rooliinsa kuin uskoisi, ettei enää ikinä saa mitään näin huikeaa tehdäkseen. Ehkä syystäkin.
Koko näyttelijäkastista huokuu rakkaus ohjaajansa kohtaan. Aurora saattaa liikkua ahdistavien asioiden äärellä, mutta Tervo saa näyttelijänsä rentoutumaan täydellisesti. Parhaana esimerkkinä ohjaajan kosketuksesta on miespäärooliin inspiroituneesti roolitettu Tuulensieppaajat-ohjaaja Amir Escandiri, jonka ei ilmoisna ikuna uskoisi esiintyvän ensimmäistä kertaa kameran edessä.
Siltikin, Aurora kuuluu Mimosa Willamolle, joka näyttelee kuin esittäisi itseään. Sanalla sanoen, roolisuoritus on täydellinen, ja Willamo on Suomen paras naisnäyttelijä. Eikä roolista puutu vaikeutta, kun Willamon pitää olla sekä koskettava että hauska; samaan aikaan tapahtumia tallentava kamera ja kameran kohde; toisaalta huolettoman rasistinen ja vailla moraalista kompassia, toisaalta koko jutun omatunto (puhumattakaan, että hänen täytyy pitää puolensa Sorvalia ja Hannu-Pekka Björkmania vastaan).
Auroran parhaana ystävänä Oona Airola katoaa myös rooliinsa sillä tavalla, että häntä ei oikein usko Hymyilevän miehen siivoksi maalaistytöksi. Siitä, että Tervon galleriassa riittää mehukkaita tyyppejä, todistaa hysteerisen hauska Pamela Tola kolmannen maailman ongelmat "sillai tosi vahvasti tuntevana" tuulipussina.
No, ovatko Gauriloff ja Tervo sitten "kasvaneet oikeitten elokuvien tekijöiksi", ja mitä se muka tarkoittaa? Sekä lyhytelokuvat että dokkarit ovat itsenäisiä lajeja, jotka vaativat yhtä täysipainoista paneutumista kuin fiktiotkin. Toisaalta, dokumenttielokuvien tuotannot ovat tavallisesti kevyempiä kuin näytelmäelokuvien. Pitkiä dokkareita voi tehdä jopa yhden henkilön voimin, kuten vakuuttavasti on todistanut esimerkiksi Gianfranco Rosi. Keksityt elokuvatarinat vaativat panostamista lavasteisiin, puvustukseen, meikkeihin - tai, kuten Mimosa Willamon tapauksessa, hiustenpidennyksistä vastaaviin. Palapelissä on enemmän osia.
Silti, monet elokuvantekijät ovat keskittyneet pelkästään dokumenttien tekemiseen ja yhtä monet tekevät molempia lajeja. Esimerkiksi Spike Leen tuotteliaalla uralla merkittävin ero dokumenttien ja fiktioiden välillä tuntuu olevan jälkimmäisten saama suurempi media- ja yleisöhuomio.
Tämän huomion merkitys jääköön itse kunkin ratkaistavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti