Jean-Luc Godard (3.12.1930-13.9.2022) in memoriam
Suurin elävistä elokuvantekijöistä on kuollut. Hänen seuraajakseen ei ole suoralta kädeltä ehdottaa ketään.
 |
| Bande à part |
 |
| À bout de souffle |
 |
| Vivre sa vie |
Jean-Luc Godard saattaa - aika hyvin perustein - olla kaikkien aikojen suurin elokuvantekijä, jos sellaisesta epiteetistä halutaan kilpailla. Vaikka saikin elää pitkän elämän, tieto mestarin vääjäämättömästä kuolemasta sattuu cinefiilin mustassa sielussa silti, kahdeksannen taiteen takia. Godard saattoi itse asiassa olla aikamme suurin eurooppalainen taiteilija, miten sellaista sitten mittaisikaan. Joka tapauksessa, jotain ainutlaatuista on hänen mukanaan menetetty.
Godardin kohdalla olisi banaalia laatia muistokirjoitus kertaamalla hänen elämänvaiheitaan ja luettelemalla hänen teoksiaan. Mitä järkeä sellaisessa olisi? Ja Godard, intellektuellin perikuva, perusti kaiken järjelle.
Muotoillaan siis näin: jos Steven Spielbergistä sanotaan, että elokuva on hänen äidinkielensä, on Jean-Luc Godard yksi sen kielen pääarkkitehdeista. Lumièret, Griffith, Kuleshov, Eisenstein ja Vertov voidaan mainita kuuluviksi siihen joukkoon, joka loi elokuvakielen perustukset, mutta Godard löysi roolinsa tuon kielen intohimoisimpana tutkijana, visionäärisimpänä uudistajana ja järjestäjänä sekä nerokkaimpana älyllistäjänä.
Tämä etuoikeutettu mies, jonka nimi meinaa kuin itsestään kääntyä filologin painomusteelta haisevissa käsissä muotoon "jumalan taide" tai "taiteen jumala", otti itselleen asettamansa tehtävän vakavasti ja eteni valitsemallaan tiellä pidemmälle kuin kukaan toinen. Hänen tuotantonsa merkityksiä ja piilomerkityksiä tutkitaan akateemisella vakavuudella vielä vuosikymmeniä.
Kieli: ennen elokuvia Godard aloitti kirjoittajana. Elokuvakriitikkona hän ehti muutamassa vuodessa uudistaa senkin esseen lajin. Godardin Cahiers du Cinémalle kirjoittamat artikkelit ovat 1900-luvun kulttuuriin perehtymään haluavalle yhtä ohittamaton katalogi kuin Elviksen Sun Records -levytykset. Anthony Mann -juttu sai otsikon "Super Mann". Cannes'sta alle kolmekymppinen toimittaja vaivautui lähettämään toimitukseen vain sähkeen, jossa ilmoitti lähteneensä "suomalaisesta viidessä minuutissa". Legendaarinen Michelangelo Antonioni -haastattelu oli vastauksia myöten Godardin käsityötä. Antonioni ei milloinkaan protestoinut.
Esikoispitkänä valmistui "pulp-halpis" Viimeiseen hengenvetoon (À bout de souffle, 1960), josta tuli välittömästi kulttuuritapaus ja valtaisa hitti, jonka varsinkin nuoret ottivat omakseen. Godardin työtoverit ovat jälkeenpäin todistaneet, että masentunut ensikertalainen ei projektin aikana ollut siinä kunnossa, missä edes tehdään elokuvia. Raakaleikkaus kesti kolme tuntia. Ongelman ratkaistakseen Godard ohjeisti leikkaajaa saksimaan kohtauksia sieltä täältä: syntyi hyppyleikkaus. Viimeiseen hengenvetoon on historian ensimmäinen oikea metaelokuva. Sen jokainen kohtaus on klassikko.
Mutta Godard oli jo kääntämässä selkänsä ensi menestykselleen. Tästä eetoksesta oli tuleva hänen uransa johtava ajatus. Aina eteenpäin, tai ainakin toiseen suuntaan.
Tekninen virtuositeetti oli itsestäänselvyys. Godardin elokuvat tuntuvat aina tuoreilta, sillä niissä on loputtomasti tuoreita ideoita. Varsinkin 60-luvun työt ovat täynnä huumaavia kamera-ajoja ja dynaamisia kompositioita. Hullu Pierrot (Pierrot le fou, 1965) on värielokuvan kaikkien aikojen dekonstruktio. Godard tuo teoksissaan tekstiä kuvan päälle provosoivasti, poikkitaiteellisesti, synnyttäen (tai valoon tuoden) hämmästyttäviä yhteyksiä kuvakielen ja tekstikielen välillä.
 |
| Notre musique |
 |
| Hélas pour moi |
 |
| Sauve qui peut (la vie) |
Godard ei ole helppo ohjaaja - missään mielessä. Hän ei muutamien ensimmäisten elokuviensa jälkeen halunnutkaan olla. Elokuvaindustry ei kiinnostanut häntä. Godard käänsi selkänsä porvarillisille lähtökohdilleen ja julistautui kommunistiksi, protestina Vietnamin ajan reaalipolitiikalle. Ei ole hänen vikansa, että paljon myöhemmin osoittautui, etteivät maolaiset aatteet rakentuneet kestävälle pohjalle. Tai ehkä se olikin hänen vikansa. Joka tapauksessa, Godard ei ollut ainoa.
Godard ei ole helppo. Saksa vuonna yhdeksän nolla (Allemagne 90 neuf zéro, 1991) ja Voi minua (Hélas pour moi, 1993) lukeutuvat maailman vaikeatajuisimpiin elokuviin, joissa riittää haastetta kenelle tahansa. Eikä niiden katsominen välttämättä ole välittömän palkitsevaakaan. Mutta ne näyttävät kyllä, mitä elokuva voisi myös olla, jos kaikista konventioista oltaisiin välittämättä. Niiden säkenöivää älyä on vaikeaa olla ihailematta. Muuan entinen ystäväni ja Godardin palvoja purskahti "ysinollan" näytöksessä itkuun - ei turhautumisesta vaan haltioitumisesta.
Todellisella taiteilijalla on myös sanottavaa. Sitä tempoilevalla luonteella riitti. Hänen mieliaiheensa löytyvät akseleilta maskuliini-feminiini; sota-rauha; yhteiskunta-yksilö; länsi-itä; katsoja-katseen kohde; historia-nykypäivä; seksi-rakkaus; tosi-valhe. Vuoden 1967 Week-end on noviisille hyvä leffa tutustua niihin ällistyttäviin tapoihin, joilla mestariohjaaja puki, kiteytti, pukiteytti sanottavansa elokuvalliseen muotoon.
Godard on Godard on Godard. Haluan uskoa, että Gertrude Stein olisi pitänyt Godardista - joka viittasi kirjailijaan jossain tekstuaalisessa elokuvassaan - ainakin taiteilijana. Villi, hauska, ärsyttävä, poliittinen, änkerö, mahdoton - mahtava. Vuosina 1960-1967 Godard julkaisi 15 täyspitkää näytelmäelokuvaa, joista vähintään 10 on verrattavissa mihin tahansa elokuvahistorian mestariteokseen. Ja ne viisi muutakin ovat täysin ohittamattomia. Kuka ei ole nähnyt Laittomia (Bande à part, 1964) ei tiedä, miten hauskaa elokuvissa voi olla. Tai kuinka nopeasti Louvren läpi voi juosta. Godard on muun ohessa yksi elokuvan suuria humoristeja, sanaleikkien (ateistinen) suojeluspyhimys.
Godardin 1960-luku riittäisi elämäntyöksi kenelle hyvänsä, mutta siinä ei ole vielä tarinan puolikastakaan. Totta kyllä, että viimeiset 50 vuotta eivät ole saaneet samanlaista huomiota osakseen, mutta se on myös ymmärrettävää. Godard jatkoi missiotaan elokuvakielen kartoittajana ja luojana, eikä yleensä välittänyt halusiko yleisö mukaan tutkimusmatkoille. Lopullinen tuotanto on monialainen, vaihteleva ja uskomattoman laaja: erilaisia elokuvia, lyhyitä ja pitkiä, näytelmällisiä ja dokumentaarisia, televisiolle ja valkokankaalle lienee 130 paikkeilla. Godard työskenteli aina. Hänen päätyönsä saattaa hyvinkin olla fantastinen, televisiolle valmistunut esseistinen dokumenttisarja Histoire(s) du Cinéma (1989-99).
Godard on kuollut. Liikaa on jo sanottu - tarpeeksi ei edes voisi. Aikakausi on päättynyt. Tulevaisuus on entistä tuntemattomampi. Maailman intelligenssistä on Godardin myötä mennyt noin viidennes. Huumoristakin arviolta 7,83 %. Melkein vuosisatainen jana. Kun Godard syntyi, äänielokuva oli juuri saavuttanut läpimurron ja Toiseen maailmansotaan oli vielä kymmenen vuotta. Godardin kuollessa elokuva on siirtynyt suoratoistopalveluihin ja Venäjä käy hyökkäyssotaa Ukrainassa. Samat syklit toistuvat ja "kaikki muuttuu paremmaksi, muttei hyväksi milloinkaan", kuten lauloi Cornelis. Edes hyvät asiat saisivat olla ikuisia. Mutta elokuvan keinoin ne voidaan eräällä tavalla ikuistaa.
Vuonna 2014 Jean-Luc Godard teki kolmiulotteisen elokuvan. Sen nimeksi hän pani Adieu a langage. Hyvästit kielelle.
Godard on kuollut. Ottaa päähän.
Marginalia
MTV:n Reutersilta ostamassa kuolinuutisessa Godardin tunnetuimmiksi töiksi mainittiin Breathless ja Contempt. Parempina aikoina paremmassa Suomessa nämä tunnettiin nimillä Viimeiseen hengenvetoon ja Keskipäivän aave.
IMDb nostaa kuolinuutisen The Hollywood Reporter -lehdestä. Kun siinä mainitun Breathlessin linkin avaa, päätyy Jim McBriden 80-luvulla ohjaaman uusintaversion IMDb-sivulle. Hienoa. Miksi enää yrittää? Lohduttaudun ajatuksella siitä, että Jean-Luc olisi varmaan nauranut tälle.
Elokuvahulluuden voi jakaa kahteen vaiheeseen: ennen ja jälkeen Godardin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti