Reilu viikko on vierähtänyt siitä, kun Kultainen palmu
jaettiin jälleen kerran. Punainen matto on kääritty rullalle, pikkumusta ripustettu
henkariin ja allekirjoittanutkin ehtinyt nukkua univelat pois. Nyt pölyn
laskeuduttua onkin hyvä hetki vielä palata muistelemaan kaikkea sitä, mitä tuli
nähtyä ja koettua.
Vuoden 2018 virallisessa julisteessa nähdään pusu Jean-Luc Godardin elokuvasta Hullu Pierrot vuodelta 1965 |
#metoo
Cannesin
elokuvajuhlat on yksi maailman pitkäikäisimmistä ja elitistisimmistä
elokuvatapahtumista, jonka varmaan suunnilleen kaikki länsimaiset elokuvaihmiset
tietävät. Kultainen palmu -palkinto, punaisella matolla näyttäytyvät tähdet,
Ranskan Riviera palmuineen ja asuurinsinisine Välimerineen ovat tosia kliseitä.
Elokuvajuhlaan kuuluvat olennaisena osana myös erilaiset ”skandaalit”. Milloin
joku on päättänyt ottaa kengät pois punaisella matolla kommentoidakseen festivaalin
tiukkaa pukukoodia (tänä vuonna se oli Kristen
Stewart, vuonna 2016 Susan Sarandon
puolestaan kohahdutti saapumalla matolle smokissa ja matalakantaisissa
tossuissa), milloin taas jonkun tähden mekkoon taiten ommellut paljetit tai harsokankaat
eivät toimikaan näkösuojana, vaan yleisölle vilahtaa kappale tissiä tai
takapuolta (näyttelijätär Bobbie Breseen
öh…asu vuonna 1980 esimerkiksi. Tiedän, aloit heti googlata).
Tänä vuonna
lähemmäs oikean maailman ongelmia lähestyttiin siten, että #metoo oli aivan
erityisesti huomioitu jo järjestäjien taholta. Ennakkotiedotteissa kerrottiin,
että ahdistelu on pahasta ja ilmoitettiin puhelinnumero, johon voi soittaa
koska tahansa, mikäli kokee festivaalin aikana seksuaalista häirintää ja kaipaa
asiallista tukea, ”appropriate support”. Lisäksi 82 elokuva-alan naista, mukana tekijöitä Agnès Vardasta Salma Hayekiin, nousi
barrikadeille (eli punaisella messumatolla päällystetyn konferenssipalatsin
portaille) kiinnittääkseen kaikkien huomion siihen tosiasiaan, että koko
Cannesin elokuvajuhlien historian aikana on palkintomittelöissä kamppaillut
vain 82 naisohjaajan elokuvaa, kun miesten ohjaamia filmejä on ollut tyrkyllä
peräti 1645. Ainoa naisohjaajan tekemälle elokuvalle myönnetty kultainen palmu
on jaettu vuonna 1993, jolloin Jane
Campion Piano pokkasi
pääpalkinnon.
Ammattilaiskävijöiden goody bagissä oli lisäksi elokuvalipun
näköinen lappunen, jossa oli mukailtu kutsuvierasnäytösten tekstiä ”Tenue
correcte exigée”, asiaankuuluva pukeutuminen vaadittu, muotoon ”Comportement
correct exigé” – asiallinen käytös vaadittu. Asiallisen käytöksen rajoja
koetteli ennalta sovitusta käsikirjoituksesta ansiokkaasti poikennut
italialaisnäyttelijä Asia Argento,
noustessaan lavalle jakamaan parhaan naisnäyttelijän palkintoa. ”I have a few
words to say. In 1997 I was
raped by Harvey Weinstein here at Cannes. I was 21 years old”. Tämä ei
sinänsä ollut uutta tietoa, sillä Argento on ollut asian suhteen aktiivisesti
esillä viime syksystä saakka, mutta jossain määrin juhlatunnelma viileni pari
astetta ja juryn puheenjohtaja Cate
Blanchett hymyili aavistuksen jäykemmin kuin aiemmin. Kukaan ei
kommentoinut yllättävää puheenvuoroa, juhlat jatkuivat.
Muutama hajahuomio
Kulta- ja timanttikerrosta raaputtamalla löytyy toki paljon
muutakin kuin virallisen historiankirjoituksen tarjoilemaa tietoa. Tällä kertaa
joku oli yrittänyt kritisoida systeemiä sisältä käsin levittelemällä
pressialueille flyereitä, joissa tuotiin esille eri pressipassien epäreilu
hierarkia. Alemman tason pressit joutuvat pahimmassa tapauksessa odottamaan
tunteja päästäkseen elokuvanäytöksiin, kun ravintoketjun huipulla mehevimpiä
jutunjuuria metsästävät suurten tv-kanavien ja sanomalehtien sankarit pääsevät
kävelemään saleihin ensimmäisten joukossa.
"Kastijärjestelmästä" huolimatta pressit passin väriin katsomatta saivat mm. ilmaisia virvokkeita pressiloungessa. |
Itse sain keploteltua itselleni
audiovisuaalisen pressin valokuvaajapassin (joka oli kuulemma ihan uusi
keksintö), jonka avulla pääsi hieman aiempien vuosieni cinefiilipassia paremmin
kilpailusarjan näytöksiin, mutta viekkautta, tarkkaa reittisuunnittelua ja
viikon mittaista Nespressopaastoa sekin vaati. Kaikkiaan ehdin istua 20
näytöksessä, joista yhdeksän oli virallisen kilpasarjan, kuusi Un Certain
Regard -kategorian elokuvia ja loput erikois- ja lyhärinäytöksiä. Ihan hyvin
siis. Alla vielä joitakin poimintoja festivaalimuistiinpanoistani:
1)
Unenomaista kokeellisuutta edusti kiinalaisohjaaja
Gan Bin Di qiu zui hou de ye wan (Long
Day's Journey into Night): noin puolet elokuvasta katsottiin 3D-lasien
läpi. Heti elokuvan alussa katsojalle
kerrottiin ystävällisesti, miten tulee toimia. “This is not a 3D film, but please join the
protagonist in putting the 3D glasses on when he does”. Toisaalta
jossain määrin totutusta poikettiin myös Andréa
Bescondin ja Éric Métayerin elokuvassa
Les Chatouilles (Little Tickles), jossa takaumia ja etenkin nykytanssia käytettiin yllättävinä
kerronnan keinoina käsitellä pedofiliaa ja traumoja. Pierre Deladonchamps tekee todella onnistuneen roolisuorituksen vastenmielisenä
kutittaja-Gilbertinä.
2)
”Toi tyyppi näyttää ihan Jasper Pääkköseltä”. Seuralaiseni punaiselta matolta bongaama
geelitukkainen viiksimies osoittautui myöhemmin Jasper Pääkköseksi. Eräässä
näytöksessä vieressäni istunut ranskalais-amerikkalainen setä ei ollut uskoa
kun kerroin Pääkkösen esittävän KKK-nilkkiä Felix Kendricksonia Spike Leen BlacKkKlansmanissa ”But he had such an Alabama accent!”. Muut
voitokkaat suomalaiset: 209-senttinen Joonas
Suotamo herkkänä Chewbaccana Solo: A
Star Wars Storyssa ja aivan käsittämättömän epämiellyttävän oloiseksi
maskeerattu Eero Milonoff Un Certain
Regard -palkinnon voittaneessa Ali
Abbasin elokuvassa Gräns! Mikko Myllylahden lyhytelokuva Tiikeri jäi harmi kyllä näkemättä, mutta
onnistuin sentään pääsemään kosketusetäisyydelle ohjaajan kanssa ryysiessäni
töykeästi ohi ahtaassa elokuvasalissa.
Nopeimmat pääsivät maton reunaan kärkylle. Itse en kuulunut heihin. |
3)
Mahdollisesti koko festivaalien tunteikkain hetki
koettiin Nicholas Champeaux'n ja Gilles Porten dokumentin The State Against Mandela and the Others
esityksen jälkeen. Erikoisnäytöksessä olivat paikalla paitsi elokuvan tekijät
myös 27 vuotta vankilassa virunut vapaustaistelija, nyt 92-vuotias Andrew Mlageni, ja toisen vangitun
vallankumouksellisen Ahmed Kathradan
nuoruudenrakkaus Sylvia Neame, joita
myös haastateltiin elokuvassa. Aplodit kestivät varmaan vartin ja aika harva
silmäkulma siinä salissa taisi jäädä kuivaksi. Kauhea maailma, josta nekin
tyypit tekivät omilla teoillaan lopulta hieman paremman, vaikka siinä samalla
menettivät vuosikymmeniksi vapautensa.
Andrew Mlageni ja Sylvia Neame kättelevät yleisön osoittaessa suosiotaan |
4)
Yksi parhaista elokuvista oli Sergei Dvortsevoin ohjaama Ayka, josta kazakstanilainen Samal
Yeslyamova onneksi sai parhaan naisnäyttelijän palkinnon. Juttelin ennen
palkinnonjakoa erään venäläisen elokuva-ammattilaisen kanssa, joka oli sitä
mieltä, että laittomien kirgiisisiirtolaisten ankean elämän kuvaaminen
lumimyrskyisessä Moskovassa ”ei ole yhtään kiinnostavaa”. En tiedä, kertoiko
tämä siitä venäläisestä vai yleisemmästä suhtautumisesta likaisia töitä ja
hanttihommia tekeviin kaukasialaisiin Venäjällä, mutta ihan todella huikea
elokuva, joka tunki heti iholle, eikä armoton kamera päästänyt katsojaa
epämukavasta otteestaan hetkeksikään (yhdessäkään muussa näytöksessä en muuten
nähnyt yhtä monen mieskatsojan poistuvan salista kesken elokuvan #naistenvaivat
#kipupillussa #synnyttämisenjälkeen #haaroistavaluvaveri)
Lopuksi: BINGO!
Eri kategorioiden elokuvat valinnut komitea olisi voinut tuoda lisäulottuvuuden katsomiskokemukseen julkaisemalla oheisen Cannes2018-bingon jo etukäteen. Nyt allekirjoittanut joutui laatimaan sen vasta festivaalin loputtua, olkaa hyvä.
Vuoden 2018 tarjonta oli
yllättävän homogeenistä mitä tiettyihin teemoihin tuli. Ruudukosta uupuvat
vielä lukuisat viittaukset länsimaiseen kulttuuriin, taiteeseen ja
kirjallisuuteen. Esimerkiksi yritettiinkö Adilkhan
Yerzhanovin kazakstanilaisessa elokuvassa Laskovoe Bazrazlichie Mira (The
Gentle Indifference Of The World) kosiskella ranskalaisia käyttämällä
kokonainen kohtaus Camus’n kehumiseen tai olivatko useammassa elokuvassa (esim.
Lee Chang-dongin Burning ja David Robert Mitchellin Under
the Silver Lake) ilmi tulleet The
Great Gatsby -maininnat sattumaa, sitä ei tarina kerro. Suurimman
viittausten ilotulituksen ainakin itse koin kuitenkin Lars von Trierin uusinta, kilpailusarjojen ulkopuolella näytettyä, House That Jack Built -elokuvaa
katsoessa. Pitäisi varmaan, jos suinkin pystyisi, katsoa kyseinen elokuva aika
monta kertaa uudestaan, että ehtisi tajuta ”kaiken”. Esim. suoria
kuvakaappauksia ohjaajan omasta tuotannosta voivat reippaimmat bongailla.
Yllättäen Hirokazu
Kore-edan voittajaelokuva Manbiki
Kazoku (Shoplifters) ei tainnut tuoda yhtäkään rastia
bingoruudukkoon. Itse en olisi veikannut kyseistä elokuvaa voittajaksi, mutta
ehkä se oli riittävän tasalaatuinen niin käsikirjoituksen kuin elokuvallisenkin
puolen osalta, että juryn kesken syntyi konsensus. Perinteisesti voittajat eivät
ole tainneet ollakaan niitä festivaalin räväkimmin erottuvimpia elokuvia, mutta
joskus voittoon vaadittu vaikuttavuus hiipii katsojan luokse hiljaa ja
paljastaa jotain olennaista maailman tilasta ja ihmisyydestä vaivihkaa,
itsestään turhaa melua pitämättä.
Loistavaa saada kuulumisia Cannesista. Koska Cannes on jo vuosikymmeniä nykyelokuvan tärkein ja kiinnostavin lippulaiva, olisi sillä aihetta ottaa kantaa elokuvateollisuuden vääristymiin. Täältä käsin on vaikeaa nähdä, mihin Cannesin kuuluisaa glamouria enää tarvitaan, jos tähtijärjestelmän ja auteur-ohjaajien egon pönkittäminen nousee todellisen elämän ongelmia tärkeämmäksi. Jos punainen matto ei ole kaikkia varten, se ei ole ketään varten.
VastaaPoistaHieno raportti!