Lähes tasan vuosi Francesco Rosin (1922-2015) kuoleman jälkeen Italian elokuvaperinnöstä on lohjennut jälleen valtaisa pala, kun maan merkittävin elävä ohjaaja Ettore Scola on jättänyt tänään lopulliset hyvästinsä 84 vuoden iässä.
Sodankylän elokuvajuhlien päävieraisiin vuonna 1990 kuulunut Scola jätti perinnöksi kolmisenkymmentä ohjausta, jotka muodostavat yhden maansa tärkeimmistä elokuva-aarteistoista. Nekin ovat silti vain osa Scolan elämäntyötä, sillä 50-luvulla parikymppisenä aloittanut suuruus oli jo ennen ensimmäistäkään ohjaustaan antanut merkittävän panoksen hahmotettaessa maineikasta sodanjälkeistä italialaista komediaa. Vuodesta -64 eteenpäin hän osallistui tähän työhön myös ohjaajana. Kymmenkunta komediaa luotsattuaan Scola nousi maailmanmaineeseen päätyöllään Mehän rakastimme toisiamme niin paljon (C'eravamo tanto amati, 1974), jonka Peter von Bagh nosti yhdeksi elämää suuremmista elokuvista. Italian koko jälkifasistisen ajan summaus on ainutlaatuinen kronikka sodasta selvinneen sukupolven pettymyksestä - eikä ainutlaatuinen vähiten erikoisen epäkronologisen muotonsa takia. Vittorio de Sicalle postuumisti omistettu mestariteos on muun ohella hieno kuvaus elokuvahulluudesta: yksi sen kolmesta miehisestä päähenkilöstä on Polkupyörävarkaita pakkomielteenomaisesti ihaileva, auttamaton leffanörtti ja sellaisena asiaankuuluvan säälittävä ilmestys.
1970- ja 80-luvuilla Scola oli maansa elokuvan keihäänkärki yhdessä Federico Fellinin kanssa. Vuoden 1976 Rumat. likaiset ja ilkeät (Brutti, sporchi e cattivi) palkittiin Cannesissa ohjauksesta. Hittikomedia kuvaa roomalaisessa ghetossa asustavaa neljän sukupolven perhettä, jonka jokainen jäsen suunnittelee muiden murhaa... Terassi (La terrazza, 1980) puolestaan palkittiin Cannesissa vasemmistolaisen ylimystön apatiaa valottaneesta käsikirjoituksestaan. Siinä välissä valmistunut Kohtaaminen Roomassa (Una giornata particolare, 1977) kuuluu Sofia Lorenin ja Marcello Mastroiannin takia Scolan rakastetuimpiin. Mastroianni oli suorituksestaan Oscar-ehdokkaana, kuten elokuvakin parhaan vieraskielisen sarjassa.
80-luvun tärkeimpiä Scola-teoksia ovat Hyvää yötä, majesteetti (La Nuit de Varennes, 1982), Perhe (La famiglia, -87) sekä Tanssit (Le Bal, -83), joka muiden huomionosoitusten joukossa palkittiin Berlinalen parhaana ohjauksena. Vielä vuoden 1998 Illallinen (La cena) osoitti Scolan pysyneen terässä.
Scola oli elokuvantekijänä suuri kollaboratööri. Hän oli kapellimestari, joka kokosi yhteen ja jäsensi ryhmänsä jäsenten parhaat ideat ja suodatti ne oman herkkyytensä ja maailmankatsomuksensa läpi. Hänessä oli jotain samaa kuin Robert Altmanissa: yhdistäviä tekijöitä olivat terävä huumorintaju, älykkyys ja ensemblen käyttö. Esimerkiksi Tanssit seuraa samaa tanssipaikkaa 50 vuoden ajan. Scolan elokuvat olivat hienostuneita ja arkisia, älyllisiä, mutta maan tasolla liikkuvia. Hiottu käsikirjoitus oli ilman muuta keskeinen, mutta se saatiin henkiin vain tarkalla kameratyöllä ja täsmällisellä leikkauksella. Sekä tietysti näyttelijätyöllä. Scola oli suuresti rakastettu näyttelijöiden killan taholta. Menkää vaikka kysymään.
Ettore Scolan viimeinen näytelmäelokuva oli vuoden 2003 Gente di Roma. Hän päätti elokuva-auteurin uransa tahdikkaasti dokumenttielokuvaan ystävästään ja esikuvastaan, Fellinistä (Che strano chiamarsi Federico, 2013).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti