Ei varmastikaan ollut elokuvantekijöiden tavoite, että 45 vuotta (45 Years) -näytöksestä poistuu otsikon lause mielessään. Missä siis vika?
45 vuotta on aikuisyleisölle suunnattu "kypsä" draama eräästä pitkästä, brittiläisestä avioliitosta, joka ajautuu kalkkiviivoilla kriisiin. Se on hallitusti ja kaikkien taiteen sääntöjen mukaan rakennettua elokuvaa, jota hallitsevat kiistatta erinomaiset näyttelijät, päätehtävissä helmikuussa 70 vuotta täyttävä Charlotte Rampling ja 79 täyttävä Tom Courtenay. He ovat elokuvan parasta antia, mutta heidän ei oikeastaan pitäisi olla.
Haighin luotsaaman perinnetietoisen teoksen pitäisi olla uskottava kuvaus vaimosta, joka ajautuu tunnekriisiin, kun päivänvaloon pääsee miehen kiipeilyonnettomuudessa kuolleen heilan vuosikymmenten jälkeen löydetty ruumis. Mieheen tämä palauttaa kaikuja vanhoista tunteista ja menetetyistä mahdollisuuksista, mistä vaimo vetää ihan hirveät pultit - peribrittiläisen hillitysti, tietenkin.
Elokuva kuvaa pitkään taitavasti tätä tunnekonfliktia, tuoden esiin asioita, joiden on helppo uskoa sattuvan kipeästi Ramplingin hahmoon. Peruskysymyksiä ovat, olisiko Courtenay valinnut Ramplingin, jos onnettomuutta ei olisi sattunut, ja millä tavalla tapahtunut vaikutti Courtenayn päätökseen: onko ala- ja ylämäet kokenut avioliitto perustunut valheelle?
No kun ei ole. Haigh ei yrityksestä huolimatta saa kunnolla perusteltua syntyneen skisman vakavuutta. Pääjännitteeksi muodostuu se, pystyykö vaimo anteeksiantoon, ja se ei ole jutun perimmäinen pointti.
Vaimon näkökulmasta kerrottu tarina unohtaa jotenkin tämän perusasian: keskipisteessä on miehen elämän suurin trauma, hänen todistamansa tragedia, missä rakastettu on tempaistu hänen sylistään arvaamatta ja epäoikeudenmukaisesti. 45 vuotta ei koskaan ilmaise kuvin ja sanoin sitä totuutta, että totta kai tarinan aviomies menee pois tolaltaan kuultuaan kerran rakastamansa ihmisen ruumiin löytyneen. Kuka tahansa menisi, ja tuo ihminen voisi olla kuka hyvänsä läheinen. 45 vuotta vihjaa, että vaimo epäilee liittoaan, koska aviomies ei ole koskaan lakannut rakastamasta menetettyä, mutta tämä on pintatason psykologiaa. Testattavana ei ole vaimon luottamus, vaan avioliitto itse. Tämän takia elokuvan viimeinen kuva on turhauttava ja epäuskottava ja tekee vaimohahmosta emotionaaliselta kypsyydeltään teinitasoisen. Ottaa päähän kirjoittaakin siitä.
Sitä enemmän, kun Rampling tekee loistavaa työtä roolissa. Häntä ei ole syyttäminen mistään, vaan ohjaajaa, joka kertoo väärästä asiasta. Tom Courtenay on Ramplingin tasoinen: yhdessä he muodostavat upean pariskunnan, joka kertoo paljon ohjaajaa enemmän siitä siteestä, mikä pitkän avioliiton aikana syntyy. Sen takana on paljon enemmän sitoutumista ja paljon vakavampia valintoja kuin mitä Haigh pystyy näkemään. Elokuvassa kieltämättä nähdään useita hienoja yksittäisiä kohtauksia, joista kenties paras tavataan jo alkupuolella, missä aviopari tekee keittiössä aamutoimiaan pitkässä yhden oton jaksossa. Aidompaa näyttelemistä saa hakea.
Koko juttu on pitkälti bergmanilainen - mieleen tulee esimerkiksi Sarabande -, mutta 45 vuotta ei kykene nousemaan ruotsalaisen mestarin korkeuksiin. Sen sijaan se pyrkii nätisti laskostettuihin helmoihinsa piiloutumalla laskelmoidusti miellyttämään kohdeyleisöään, joka tunnetusti ei paljoa vaadi, annostelemalla tuskaa sopivasti ja vältellen oikeasti mukavuusalueelta poistumista. Kenties David Constantinen novelli olisi päässyt paremmin oikeuksiinsa televisiolle sovitettuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti